Olen jostain syystä halunnut uskotella itselleni, että kun sairastaa yhtä tautia ei toista voi enää saada. Ainakaan kovin herkästi. En tiedä miksi olen huijannut itseäni tuolla ajatuksella, sillä olenhan varsin hyvin tiennyt ettei asia todellakaan ole niin, varsinkaan nyt kun puolustus on ajettu alas ja pois pelistä.
Niinpä minä sain sitten flunssan. Mitäpä tuosta, olisin aikaisemmin miettinyt. Pari päivää niistää ja ottaa hieman rauhallisemmin niin siinäpä se. Täytyy toivoa, että nyt edes tuo parin päivän ennustus pitäisi kutinsa, sillä tällä hetkellä viatonta flunssaakin tuntuu varsin raskaalta potea kaikkien muiden oireiden keskellä. Vakavuusastekin tuntuu olevan eri luokkaa kuin normaalisti, sillä jo pienestä kuumeesta joutui verikokeisiin ja sairaalaan lääkärin pakeille. Maanantaina vielä verikoekontrolli ellei kuume sitten nouse uudestaan viikonlopun aikana ja pidä mennä jo aiemmin.
No, nämä ovat näitä. Ei vain jaksaisi. Niin kuin ei jaksaisi enää tuota luntakaan. Onneksi se kuitenkin aina tällaisina päivinä muuttuu pisara kerrallaan vedeksi ja nakertaa etupihamme jäämattoon asfalttipuroja, joista voi sitten pikkuhiljaa lohkoa rautakangella maata näkyviin. On myös kivaa, että yöllä siirrytään taas kuin ilmaiseksi tunti lähemmäs kesää. Se ei ole paljon, mutta sen verran kuitenkin, että iltaisinkin pääsee vielä ulos jos aamulla ei ole jaksanut. (Rehellisesti sanottuna en kyllä ymmärrä miksi ihmisiä kiusataan tuollaisella muinaisjäänteellä kuin kesäaika. Kaikesta ei kuitenkaan jaksa aina murista, vaan joskus on vain mukavampi keksiä hölmöistäkin asioista jotain hyvää.)
Siinä mielessä kyllä ihan hyvä vuodenaika sairastaa kun luontokin aurinkoa kohti kurottavilla kätösillään lääkitsee ja hellii talven pimeydessä ja epätietoisuudessa ryvettynyttä mieltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti