syyskuuta 20, 2011

Se tulee vihdoin uniin

Näin edellisyönä unta, että olin käymässä lääkärillä ja hän kertoi minulle hoitoni olleen liian lyhyt ja sen vuoksi minun pitäisi aloittaa uusi kolmen kuukauden sytostaattihoito, joka otettaisiin tabletteina itse kotona. Ehdin ajatella vain, että eihän se nyt näin voi mennä ja sitten heräsin. Viime yönä näin samasta aiheesta kertovan tarinan, josta en muista mitään, mutta pitkään sitä olin katsellut aamuisesta väsymyksestäni päätellen.

Unet ovat jännä asia. Vaikka unikirjat lienevät pitkälti humpuukia olen kuitenkin huomannut miten unet eheyttävät ja tuovat valon pilkahduksia hereillä käsitteltäviin ongelmiin. Sitä on vaikea sanoa mikä vaikutus tai ”ratkaisu” milloinkin on, mutta monesti hankalia unia nähtyään huomaa päivien olevan hieman helpompia ilmassa leijuvien mietelmien suhteen.

Näkemistäni unien vaikutuksista on vaikea sanoa mitään, mutta tiedän niiden kumpuavan ainakin pohdinnoistani taudin uusiutumisen suhteen. Nyt kun syksy on taas tullut ja sitä myöten ilmat viilentyneet niin vuoden takaiset muistot sairauden ensioireista nostavat päätään. Selkeinpiä oireita silloin olivat yskä ja iltakuumeilu. Yskä tuntuu tulevan ja menevän kuten se on tehnyt suunnilleen koko elämäni, joten siitä en niin osaa huolestua. Toki syvältä kumpuavat yskökset saavat välillä aikaiseksi tunteen, että taasko.

Iltaisin noussut kuume taas oli niin selkeää, että nyt kun viimeisestä hoitokerrasta on kulunut jo melkein kaksi kuukautta ja lääkityksen vaikutus on hiipunut olemattomiin huomaan taas iltaisin tarkkailevani mahdollista lämmön kohoamista. Ikävimmät muistot ovat kuitenkin kylmän aiheuttamasta tärinästä, joka liittyi ilmeisesti kuumeeseen ja joka iski monesti myös iltaisin tai pitkän ulkoilurupeaman jälkeen. Edellisviikonlopun metsäretkelle lähtiessämmekin puin ihan varoiksi pitkät alushousut, jottei mahdollinen viileys aiheuttaisi mitään vastaavan kaltaisia reaktioita. Ehkä se oli vähän turhaa, mutta eipä siellä merenrannassa silti turhan lämmin ollut. Ainakaan itselläni.

Mitään erityistä ei kuitenkaan ole ilmaantunut ja olonikin on voimistunut ihan silmissä. Myös lääkärit ja muut sairaanhoitohenkilöt ovat sanoneet, että yleensä tämän tyyppinen syöpä on kertaluonteista. Viimeisestä lääkärinlausunnosta tuli tosin huomattua, että tautini oli luokkaa IVB (4B) eli tavallaan huonoin mahdollinen ainakin levinneisyyden osalta. Toki kuvaukset kertovat, että tauti on talttunut, joten luokituksella ei liene sen suurempaa merkitystä enää tässä kohtaa.

Viitaten vielä otsikkoon olen oikeastaan ihan tyytyväinen, että sairaus on päässyt jo näin pitkälle tai tähän vaiheeseen eli uniini. Viimeiseen vuoteenhan en ole nähnyt siitä yhtään ainutta filmiä vaikka isoimman selvitessä luulin toisin. Saapa nähdä kauanko näitä nyt sitten pitää katsella. Erityisiä toiveita ei itselläni ole, mutta varsin konkreettisina pökäleinä näytökset vain tuppaavat viemään unelta levon ja aamulla on kuin ei olisi nukkunut silmäystääkään.

Hyvää yötä,

4 kommenttia:

  1. Rankkaa kokemustasi psyyke käsittelee viiveellä. Hoitojen aikana kaikki energia kului päivästä toiseen selviämiseen. Nyt, kun elimistösi alkaa olla taas tolpillaan, on päänupilla "lupa" käsitellä kokemaasi. Tämä kestää aikansa. Näin maallikkona asioista ajattelen.

    Tutulta tuntuu! Taudin uusiminenkin kummittelee alkuun mielessä, ensin useammin, sitten ajan kuluessa harvemmin.

    Iloa ja valoa syyspäiviisi!

    VastaaPoista
  2. Juuri näin, kuten Jaana jo sanoikin. Eli kun sinun ei tarvitse keskittyä enää selviytymään kuluvasta päivästä, niin mielesi alkaa työstää kulunutta aikaa. Olen itse tuon kokenut.

    Kaksi ja puoli vuotta pidin pystyssä itseni lisäksi perhettä ja kahta sukua. Kun sitten kaikki oli 'ohi' (mitä se ei koskaan lopullisesti ole, ainakaan minun kohdallani), 'romahdin' ja itkeskelin puolisen vuotta. Eli kävin läpi kaiken sen, jonka olin haudannut lapsen hoitojen ajaksi. Ja se vain pitää käydä läpi. Muuten elämä ei jatku.

    Olet selvinnyt hienosti kuluneesta rankasta ajasta. Ihanaa tulevaa aika sinulle ja perheellesi ! Äläkä ole liian ankara itsellesi, vaan anna mielesi tehdä oma 'surutyönsä' kaikessa rauhassa, ajan kanssa. :)

    VastaaPoista
  3. Hei Juhani,

    Löysin blogisi yllättäen ja sitä oli lohdullista lukea. Käyn parhaillani itse läpi sytostaattihoitoja ja 3kk vielä jäljellä. Diagnoosini viime kesänä saatuani suunnittelin itsekin blogin aloittamista, jotta olisin saanut purettua ajatuksiani. Voimia ja onnea sinulle. Sitähän tässä tarvitaan. Toivottavasti jatkat vielä kirjoittamista.

    VastaaPoista
  4. Täytyy sanoa, että tämä blogin kirjoittaminen on ollut todella antoisaa ja se on myös selkiyttänyt omia ajatuksia monien asioiden suhteen kun ne on pitänyt saada ymmärrettävään muotoon myös muille ihmisille. Myös palaute on ollut hienoa ja on ollut mukava kuulla ennestään tuntemattomien ihmistenkin ajatuksia (kuten vaikkapa juuri Jaanan ja Nollavaimon). Ja koskaanhan ei ole liian myöhäistä aloittaa mitään jos mieli vain tekee. Suosittelen lämpimästi ja toivotan todella paljon voimia loppuhoitoihin!

    VastaaPoista