helmikuuta 28, 2011

Neljä viikkoa sitten (takauma)

Olin saanut ajettua autoni juuri taloyhtiömme parkkipaikalle kun puhelimeni näytöllä vilkkui tutun oloinen numero. Koepalan minulta leikannut lääkäri soitti ja kertoi löydöksestä. Aluksi kuuntelin ja ymmärsin mistä hän puhui, mutta puolessa välissä puhelua mietin jo, että pitääköhän minun soittaa vaimoni hakemaan minut parkkipaikalta. Keskustelu loppui kuitenkin kohtalaisen hyvissä tunnelmissa ja kävelin itse nuo 50 metriä kotiimme. Kerroin heti diagnoosin vaimolleni ja kysyin kumpi googlaa mitä tulevaisuus tuo tullessaan.


Vasta alkuvuodesta tehtyjen PET-kuvauksen jälkeen tuli ensimmäisen kerran puheeksi, että minulla saattaisikin olla jokin pahanlaatuinen tauti vaikka siitä ei vielä tuolloinkaan tiedetty mitään. Ihmettelin kovasti miksi minulle kerrottiin asioita, joita ei voitu mitenkään todentaa ennen koepalan analysointia saati sen ottammista. Itse olin tähän asti ajatellut ihan maalaisjärjellä, että kyseessä ei voi olla mitään kovin vakavaa, koska mitään ei oltu vieläkään löydetty eikä olonikaan ollut syksyn jälkeen juuri miksikään muuttunut.

Arvelu pahanlaatuisuudesta tuli perjantaina ja sitä seurannut viikonloppu meni jotakuinkin pohtiessa tulevaa leikkausta ja sieltä mahdollisesti löytyviä vastauksia pitkään sairasteluuni. Sunnuntaina sain jotenkin kasattua itseni ja aloin ajatella, että ennen kuin nimi on paperissa ei pahanlaatuisuudesta voida mitenkään olla varmoja. Eivät pohdinnat mihinkään kadonneet, mutta lievenivät sellaiseksi taustakohinaksi, joka ei ihan hirveästi häirinnyt elämää leikkaukseen pääsyä odotellessa.


Näin jälkeenpäin ajatellen tuo ”tieto” oli oikeastaan vain hyvästä vaikka aluksi se tuntui pelkältä kiusanteolta. Olin kuitenkin ehtinyt käydä läpi aikamoisen listan erilaisia tauteja aina pahimmista keuhkosyövistä hieman lievempiin mahdollisuuksiin ennen kuin kuulin puhelimessa oikean diagnoosin. Tulos oli luultavasti jotenkin helpompi ottaa vastaan kun oli ehtinyt siihen hetken kuvitteellisesti suhtautua. Olokin oli pääasiassa vain huojentunut diagnoosin varmistuttua. Vihdoin oli löytynyt edes jonkinlainen suunta tulevalle.

helmikuuta 25, 2011

Mieli lenkille

Ennen sairastumistani sain pienen aavistuksen mitä tarkoittaa, että ihminen on psykofyysinen kokonaisuus. Säännöllinen lenkkeily, jota aloin pari vuotta sitten harrastaa, piti kuin huomaamatta alakuloon taipuvaisen pääni kuosissa ja ajatukset varsin selkeinä. Ja kun pää oli kunnossa oli helppo jaksaa vähän rasittavampiakin toimia ja ulkopuolisia ärsykkeitä. Positiivista energiaa tuottava oravanpyörä oli valmis.

Tänään minulla piti olla toinen hoitokerta, mutta valkosoluarvoni eivät olleet ensimmäisestä kerrasta nousseet tarpeeksi ja hoito siirrettiin ensi viikolle. Vaikka ruumiillinen liikunta vaikuttaa mieleen ja kovalla tahdolla pääsee lenkille kun ei yhtään huvittaisi niin tässä kohtaa henkisestä hyvinvoinnista ei tunnu olevan juurikaan hyötyä. Vaikka koko ajan lisääntyvä valon määrä ja taivaalla pitkästä aikaa paistava aurinko pitävät mielen soikeana ei iloisuus saa valkosoluja tai muita arvoja kohoamaan vaikka kuinka haluaisin.

Taudin suhteen olo onkin nyt jotenkin sellainen herran haltuun heittäytynyt. Itse ei voi kuitenkaan juuri muuta tehdä kuin koittaa syödä, liikkua ja pitää pää jotenkin kunnossa. Lääkäri ja lääkkeet hoitakoot loput.

helmikuuta 24, 2011

Hymyile, olet huolenpidossa

Ennen piti lääkärissä käydessään esittää sairaampaa vakuuttaakseen lääkärin, ja itsensä, että oli ollut syy tulla vastaanotolle ja että saisi asianmukaista hoitoa. Monesti vakuuttelu piti aloittaa jo aikaa varatessa, jotta ylipäätään pääsi vastaanotolle. Nykyään sitä taas koittaa olla mahdollisimman pirteä lääkärille mennessään ja melkein ihmettelee mitä sitä nyt taas täytyy tulla.

Kyllä tämä ihan kokopäivätyöstä käy kuten ensimmäinen asian tiimoilta tapaamani lääkäri minulle sanoi. Paljon tosiaan on sytostaattien takia tehtäviä kontrolleja, labrakokeita ja vähintäänkin oman olonsa jatkuvaa tarkkailua. Tai ehkä paljon on väärin sanottu, mutta kun asiat sirottuvat monelle eri päivälle tuntuu kuin kävisi jatkuvasti jossakin. Konkreettisesti jollain paikalla tarkoittanen sairaalaa, mutta symbolisesti lähimpänä lienee huolenpito.

helmikuuta 23, 2011

Moikka isi, mulla on syöpä

Kun kerron sairastavani Hodgkinin tauti saan vastaukseksi yleensä kysyvän katseen. Kun kerron sen tarkoittavan yhdenlaista imukudossyöpää katseessa näkyy monesti pidäteltyä kauhua. Lapsille päätimme kertoa vain, että isä sairastaa Hodgkinin tautia. Ajattelimme, että näin kuulijan vaistomainen reaktio ei välittäisi lapsille hirveästi todellisuutta kamalampaa kuvaa taudistani kun he siitä joskus sattuvat jollekin mainitsemaan. Ja onhan se sananakin paljon hauskempi.

Lapset ovat vielä sen verran pieniä, että heille asiasta on helppo puhua. Vaikeaksi asian tekee se, että he eivät osaa kertoa mitä siitä ajattelevat. Vanhemmille asian kertomisen taas tekee vaikeaksi juurikin päin vastainen asia. Vaikka he eivät osaisikaan sanoa miltä heistä tuntuu niin se kyllä näkyy heistä. Ja miettimällä itse hetken miltä tuntuu jo kun omalla lapsella on toista päivää lähemmäs 40 astetta kuumetta ja miten sitä yrittää näyttää vahvalta kaikesta huolimatta, tuntuu pienikin alakulo omien vanhempien kasvoilla kovalta palalta.

Hyvin se kuitenkin meni. Lääkäri oli vakuuttava ja käski olla huolehtimatta vanhemmista. He kyllä pitävät itsestään huolen.

helmikuuta 22, 2011

Hyvä voittaa pahan

Jos tautini ei olisi näin ikävä minua melkein hävettäisi. Sairaalassa ja poliklinikalla kaikki ovat kokoajan niin hirveän mukavia, että tekisi mieli itkeä. Muutenkin aina kun sattuu mainitsemaan taudista ihmiset muuttuvat kuin taikaiskusta. Hieman ärtynyteestä apteekkarista kuoriutui auttava ja ystävällinen myyjä kun hän kuuli mihin vaivaan hakemani kihtilääke oli tarkoitettu. Samoin kävi kun vaimoni soitti ennen niin pihistellen aikoja jakavalle terveyskeskustädille, joka yhtäkkiä tarjosi peräti puolentunnin lääkäriaikaa ja toivotteli vielä voimia ja jaksamista.

Mielestäni esimerkit todistavat vain, että kaikista meistä löytyy inhimillisyyttä ja lempeyttä kun sitä tarvitaan. Myös ystävät, sisarukset, vanhemmat ja muut lähimmäiset ovat tarjonneet apuaan pyyteettömästi ja omista askareistaan luopumulla tänä raskaana aikana. Lienen heille ikuisesti kiitollinen, vaikka sitä he tuskin tahtovat.

Ismo Alangon sanoin: maailma on kaunis / maailma on hyvä / Jos niin sovitaan pahuus on väistyvä.

helmikuuta 19, 2011

Hiukset lähtee, minä en

Syövällä on varsin iljettävä kaiku vaikka tautihan se on muiden joukossa. Hoidot ja niitä seuraavat oireet vain lienevät sieltä rankimmasta päästä.

Vaikka en diagnoosista osanut olla kovin järkyttynyt niin jotenkin sen ajattelemisesta tuli hieman likainen olo. Minussa on syöpä. Siis jotain likaista ja ylimääräistä kuin hometta leivässä tai iljettävä sienikasvusto varpaiden välissä.

Imukudoksiin tunkeutunut viholainen lähtenee sytostaateilla. Sädehoitoakin käytetään tarpeen mukaan, mutta ainakin itselleni annetaan puolen vuoden ajan kahden viikon välein neljä pussillista erilaisia solusalpaajia jokaisella hoitokerralla. Kun lääketiede vielä tästä kehittyy se keksinee salpaajat, jotka hyökkäävät vain pahojen solukkojen kimppuun. Vielä ne eivät sitä osaa vaan pistävät sileäksi niin terveet kuin epäterveetkin esiintymät. Siitä johtuu mahdollinen pahoinvointi, hiusten lähtö ynnä muut oireet.

Mr. Hodgkin

Kaikki alkoi puolivuotta sitten yskällä. Siitä kuukauden päästä alkoi säännöllinen kuumeilu ja lääkärissä käynti. Aluksi epäiltiin kahden antibioottikuurin verran mykoplasmaa ja keuhkoklamydiaa. Sen jälkeen ei enää epäilty kuin suurempia kokonaisuuksia kuten infektiota, reumaa, keuhkosairautta yms. Laskin, että syöpäosasto on viides osasto, jolla olen tutkittavana. Ja vihdoin myös hoidettavana.

Läpimurto tehtiin PET-kuvauksella, jolla minusta tutkittiin epäselvää kuumeilua. Tutkimuksessa löytyi tulehtuneita imusolmukkeita eri puolilta kehoani. Koepala saatiin otettua välikarsinasta. Kahden viikon odottelun jälkeen löydöksestä lääkäri soitti tulokset. Diagnoosi oli Hodgkinin tauti.

Löydös, vaikka olikin varsin ikävä, oli tavallaan huojentava. Vihdoin taudillani oli nimi ja päästiin hoitamaan oireiden sijaan itse syytä.

Tällä hetkellä makaa ensimmäisessä sytostaattihoidossani ja viimeistä pulloa viedään. Hieman jännittää mitä tuleman pitää. Lähinnä fysiologisella puolella. Kehon toimintaan ei kuitenkaan mielellä voi kovin paljon vaikuttaa. Positiivisuus tietysti auttaa ja suhtautuminen, mutta noin muuten. Keho reakoi omalla tavallaan ja sen kanssa on vain koitettava jaksaa.

Ässä-arvalla 10 euroa

Ensin minulla todettiin imukudossyöpä. Seuraavana viikonloppuna sain lotossa neljä oikein. Näinkö Jumala pitää elämää tasapainossa mietin lunastaessani 12 euroa ja 40 senttiä lähikaupan kassalta.

Joka neljäs ihminen saa syövän jossakin vaiheessa elämäänsä. Se tekee 25 prosenttia väestöstä. Alle neljäkymmenvuotiaita tapauksista on noin neljä prosenttia. Neljä oikein yhdellä kierroksella saa vain reilu prosentti ja keskimäärin pitää täyttää noin 90 kuponkia, jotta voitto osuu kohdalle. Reilultahan tuo kuulostaa lukujen varjossa. Ehkä Jumala sittenkin tietää mitä tekee.