Menneitä ja tämän päiväisiä

Osallistuin keväällä erääseen tutkimukseen, jossa haastateltiin syöpää sairastaneita/sairastavia. Syövästä ja siihen liittyvistä asioista oli yllättävän helppo puhua ja vastailla esitettyihin kysymyksiin. Tilaisuus oli kaikin puolin varsin leppoisa. Seuraavana päivänä olin kuitenkin hieman pahoinvoivan oloinen ja muutenkin jotenkin nuutunut. Vasta illemmalla osasin arvella, että asia saattaisi johtua mitä todennäköisemmin edellisenä päivänä käsitellystä aiheesta. Muutaman päivän päästä haastattelusta päätin käydä lukemassa läpi blogini, sillä mieleni teki ensimmäistä kertaa, ja hieman myös haastattelun herättelemänä, katsoa millaista minulla hoitojen aikana oikein oli ollut. Seuraavana päivänä olo oli jälleen kuten haastattelun jäljiltä.

Sairauteni aikana sain vihdoin tehtyä päätöksen alan vaihdosta ja päätin aloittaa opiskelun sosiaali- ja terveysalalla mainosalalla työskentelyn sijaan. Opinnot ovat myös monesti herättäneet miettimään sairauttani, sillä eri kursseilla sen saa läpikäymieni kokemusten kautta liitettyä lähes aiheeseen kuin aiheeseen. Sairaudestani en kuitenkaan ole maininnut kuin muutamalle lähimmälle luokkakaverilleni. Jotenkin vain tuntuu, että asiaa ei tee mieli avata kaikkien ruodittavaksi, vaikka siitä toisaalta saattaisi olla myös hyötyä muilla oppilaille. En myöskään jaksaisi vatvoa tai käsitellä asiaa omaa mieltäni enempää vaan antaa asian olla ja putkahdella pinnalle omalla painollaan.

Ja eikä siinä varmasti mitään. Lähinnä vain mietin, että syöpä näemmä herättää edelleen varsin vahvoja tunteita, jotka muuttuvat jopa ihan fyysisiksi oireiksi sitä enemmän miettiessäni. Koulun takia asia pyörii päässäni siis lähes päivittäin, mutta ei onneksi mitenkään rasittavasti. Lähinnä koen siitä olevan apua asioiden ymmärtämisessä kun saan liitettyä minulle vieraat asiat johonkin kokomukselliseen ympäristöön.

Haastattelusta muistan lämpimän tunnelman ja joitain pohdintojani ja niihin johdattelevia kysymyksiä, mutta päällimmäisenä mieleeni jäi kysymys siitä, että uskonko tai ajattelenko silloisen oloni pysyväksi. En muista tarkalleen mitä vastasin, mutta minulla on mielikuva, että uskoin oloni ainakin jossain määrin säilyvän, sillä koin sen jotenkin rakentuneen sisälleni. Ja niin voin ajatella edelleenkin kun esimerkiksi näin jälkeenpäin luen otsikolla Puolen vuoden kontrolli kirjoitettua tekstiä. Asiat olivat silloin ehkä enemmän pinnalla ja niistä puhui ja ajatteli jotenkin kirkkaammin. Edelleen tunnen samoja asioita ja vieläpä varsin vahvasti, mutta niistä on kadonnut sellainen pintakiilto ja ne tosiaan lienevät ennemminkin vain asettuneen taloksi.

Nyt on siis kuvaus ohitse ja olo jotenkin edelliskertoja väsyneempi. Toisaalta enpä niistä oikeasti taida paljon edes muistaa. Vielä pitäisi hieman juoda suoneen tuutatun varjoaineen vuoksi ja sitten nukkumaan. Tuloksista kuulen lääkärin vastaanotolla noin parin viikon päästä. Silloin taas ellei aiemmin tule mitään mieleen.

Kolmas kontrollikuvaus

Taas on puoli vuotta vierähtänyt. Blogin pariini olen sinä aikana palannut vain muutaman kerran. Toisella kerralla kävin lukemassa kirjoitukseni ensimmäisestä viimeiseen ja toisella piti tarkistaa, että vieläkö tämä on täällä. Ja täällähän tämä.

Kutsu huomenna olevaan kontrollikuvaukseen tuli suunnilleen seuraavalla viikolla edellisen kontrollikäynnin jälkeen. Eipä siinä mitään. Ainakin tiesi heti, että huolenpito jatkuu, mutta toki mieleen tuli myös ajatus hieman pidemmästä tauosta asiaan liittyvien hoitotoimien suhteen.

Puoli vuotta on mennyt hienosti. Mitään tautiin tai lähinnä ennen taudin diagnosointia edeltäneisiin oireisiin ei ole ilmaantunut. Välillä sitä on tuntenut jotain hoitojen aikaisia oloja varsinkin tiettyjen ruokien kohdalla. Pahimman ällötyksen aiheuttaa punaviini, jota en edelleenkään pysty juomaan, mutta jostain syystä myös vesimelonin olen joutunut uhraamaan ruokavaliostani. Liekö sitä tullut helppoutensa takia syötyä hoitojen aikana pahimpien olojen velloessa mahassa. Myös joitain ihan fyysisiä tuntemuksia on välillä palannut hetkeksi muistuttamaan hoidoista, mutta mitään pidempiaikaisempaa tai pysyvämpää ei ole ilmaantunut.

Kunto on palaillut normaaliksi tai suunnilleen samalle tasolle, jolla se oli pari vuotta sitten eli ennen yskän ja kuumeilun alkua. Hoitojen loputtua oli vaikea ymmärtää, että kuntoutuminen saattaa oikeasti kestää jopa vuoden ja, että yleensä se on jopa aivan normaaliaika. Keväällä ei esimerkiksi saunomisesta tullut vielä mitään, mutta nyt se tuntuu taas ihan hyvältä. Myös pidemmät lenkit sujuvat varsin mukavasti eikä palautuminenkaan vie tuhottomasti aikaa. Mitään ihmeempää kuntoutussuunnitelmaa en ole noudattanut vaan koittanut liikkua oman jaksamiseni rajoissa.

Vaikka asiat ovat kuten ovat niin siitä huolimatta huomiseen kuvaukseen meno hieman jännittää. Asteikolla yhdestä kymmeneen totuus lienee jossain kahdeksan huitteilla. Ja kuten olen tainnut joskus mainitakin niin kuvaushan ei sinänsä ole mitenkään jännittävä tai ihmeellinen vaan tulokset, jotka se tuo julki. Niiden kuulemista tosin pitää odotella vielä muutaman viikon eli ehkä pidän parin viikon tauon jännittämisessä ja jännitän loput vasta edellisenä iltana ja vastaanotolla odotellessani lääkärin kutsua.

Nyt unille ja huomiseen.