Kahdeksas kerta

Tällä kertaa meni vain kolme tuntia kun yksi lääke jätettiin yskän takia pois. Eivät kuulemma uskalla antaa sitä kun se voi aiheuttaa pysyviä arpia keuhkoihin ja ensimmäisenä oireena yleensä on juuri yskä. Keuhkokuva oli tosin puhdas, mutta siitä huolimatta lääkäri katsoi parhaaksi pudottaa lääke matkasta. Asia lienee perusteltu ja punnittu tervehtymiseni kannalta. Ei siitä osaa oikein muuta ajatella.

Vähäisemmästä lääkemäärästä huolimatta tiputus vie voimat aika huolella. Jälleen kerran näytin luultavasti elävältä kuolleelta kun raahustin polikliniikalta autoon. Hieman tämän asian toteaminen näin saman päivän iltana tuntuu samalta kuin vaikkapa seinän maalaamisen lomassa tehty Facebook päivitys, jossa henkilö toteaa olevansa maalamassa seinää. Miten ihmeessä se onnistuu?

Oman jaksamiseni salaisuus on kortisoni, jota laitetaan pahoinvoinninestolääkkeen kyljessä. Se jostain syystä piristää aina näin iltaa kohden ja yleensä saa minut kukkumaan vielä kahden aikaa yölläkin. Onneksi se on vain tämä ensimmäinen yö ja loput menevät sitten normaalimman kaavan mukaan.

 * * *

Tänään näin ensimmäistä kertaa polikliniikan sytostaattisalissa vanhan tutun, yläasteaikaisen kemian ja fysiikan opettajani. Tapaaminen oli ajatuksia herättävä, mutta vain omassa päässäni, sillä kahden tunnin tiputuksen jälkeen en ollut enää kovin jaksava kommunikoimaan yhtään enempään kuin oli tarvetta.

Syöpäpolilla on myös eräs puolituttu hoitaja, jonka muutaman mutkan kautta yhdistin itseeni. Tuossa kohtaamisessa mietin, että on varmaan raskasta nähdä tuttujen astuvan hoitohuoneen ovesta sisään, sillä aina tietää syyn. Samoin kuin vanhan opettajani tapauksessa. Jotenkin sitä tajusi tuossa hetkessä hyvin konkreettisesti miten tällaista sairautta ei todellakaan halua kenellekään. Vieraita on siinä mielessä helpompi kohdata kun heitä ei yhdistä mihinkään muualle. He ovat aina käyneet hoidossa ja heillä on aina ollut syöpä. Tutuilla taas on aina kiinnekohta jossain menneisyydessä. Siitä pystyy aina rakentelemaan kaikenlaista, miten epätodellista sitten tahansa.

Pitkäksi venyneen teksin päätteeksi jotain kevyempää:

Itkeäkö vai nauraa?

Tähän asti olen valinnut naurun. Ei itkussakaan sinänsä mitään vikaa ole, mutta jotenkin vaan kun kipu on jatkunut tarpeeksi kauan ja alkaa olla mitta täysi niin suusta purskahtaa itkun sijaan nauru. Naurun tai tirskahtelun lomassa tulee usein myös sadateltua tutut voimasanat sekä turhautuminen tähän kaikkeen.

Molemmissa on myös sama puhdistava voima. Erona on ehkä, että itkun jälkeen sitä on jotenkin tyhjentynyt kun taas naurusta saa lisää energiaa. Toki sellainen vatsaan sattuu kieriskely vie mehut yhtälailla kuin kunnon itku eli kunnolla tekemällä pääsee samaan lopputulokseen.

Tämän jakson uusi ja ikävin asia oli käden tai ilmeisesti oikeammin sen suonien särky. Kipu ei tuntunut tulevan oikein mistään, mutta pysyi onneksi olkapään ja kämmenselän välissä leviämättä muualle kehoon. Se oli samalla tavoin sykkivää kuin vatsakipu, mutta muuten en löytänyt sille vastinetta aiemmista tunnoistani.

Lääkkeillä ei ollut juurikaan vaikutusta särkyyn tai sitten minulla oli väärät pastillit. Lämpö auttoi sen aikaa kun mikrossa lämmitettävä jyväpussi pysyi lämpimänä, mutta sitten se taas palasi. Neljässä päivässä särky onneksi laimeni lähes kokonaan. Vieläkin hiukan juilii, mutta sitä en enää jaksa laskea.

Armeijan jälkeen ajattelin, että enää ei ole pakko tehdä mitään. Miten väärässä sitä voikaan olla. Huomenna olisi sitten kahdeksas kerta. Mielessäni lasken niin, että huomisen jälkeen on jäljellä enää neljä kertaa. Vähän siinä huijaa itseään kun unohtaa huomisen ja seuraavat kaksi viikkoa. Sen verran kuitenkin tekisi mieli joka kerta jättää menemättä, että asialla ei liene mitään merkitystä.

Sytostaatit, täältä tullaan!

Numero tuntematon

- Isi, kuka oli ensimmäinen ihminen joka syntyi maailmaan?
- Enpä kuule tiedä, mutta olipa hyvä kysymys.
- Taivaan Isä varmaan tietää. Se tietää kaiken.
- Ahaa, pitäisikö häneltä sitten kysyä asiasta?
- Sillä ei ole korvia ja se on näkyläpivä.
- Mutta kuinka häneltä sitten voi kysyä mitään?
- Sille pitää lähettää postissa tekstiviesti.
- Ai jaa. No, miten hän sitten vastaa siihen?
- Kirjoittaa tietenkin tekstiviestin takaisin.
- Miten sinä sitten saat vastauksen kun sinulla ei ole kännykkää?
- Se tulee sitten aikuisena
  (Keskustelu neljävuotiaan poikani kanssa)

* * *

Alan ymmärtää ihmisiä jotka tällaisissa tilanteissa turvautuvat johonkin suurempaan tai kääntyvät mahdollisesti uskoon. Välillä kyllä itsestänikin tuntuu, että kaikki tuki mistä vaan voi olla jotain hyötyä on tervetullutta. Itse uskon kuitenkin edelleen taudista parantumisen suhteen vahvimmin lääketieteeseen. Korkeampien voimien olemassa olosta minulla ei ole sen vahvempaa mielipidettä tai tunnetta. Jos Taivaan Isä on olemassa niin hänellä on ehkä syynsä, ellei niin tässä ei liene mitään epäselvää. Tekstiviesti voisi nykypäivänä kyllä olla hyvä tapa ilmoittaa itsestään.

Seitsemäs kerta

Kun joskus päädyin tätä päiväkirjaa kirjailemaan ajattelin, että ainakin hoitokerrat pitänee mainita, jotta pysyy rytmi ja laskuissa mukana. Eipä näistä kerroista juuri muuta kerrottavaa oikeastaan olekaan. Samoilla mennään kuin tähänkin asti eli saliin kävelee kohtalaisen jaksava ja reipas nuorimies, joka paikalta poistuessaan jaksaa juuri ja juuri kävellä autolle ja istua kotimatkan maisemia tuijottaen.

Jokaisen kerran jälkeen on musiikki kuulostanut jostain syystä aivan mielettömän hyvältä. Esittäjällä tai kappaleella ei ole ollut juurikaan väliä vaan kaikki radiosta tullut on kelvannut. Tänään autoradiosta tarttui korvaan joku J. Karjalaisen takavuosien hitti. Normaalisti olisin tuskin kiinnittänyt asiaan juurikaan huomiota, mutta nyt kappale tuntui luissa asti.

Hoidon aikana ei musiikki jostain syystä maistu. Pari kertaa olen kokeilut, mutta enemmän on ahdistanut kuin helpottanut. Tiedä sitten mikä siinäkin on, mutta heti hoidon loputtu ja odotellessani hetken kyytiä kotiin homma on toisin: iPodista aivojen syövereihin virtaavat sävelet palauttavat pienen osan menetetystä energiasta ja sisäinen aurinko paistaa hetken isolla liekillä.

Tämä ei ole ehkä sieltä kauneimmasta päästä, mutta toimi loistavasti auringon porottaessa sairaalan nelikulmaisista ikkunoista muodostuvan lasikaton läpi aulan mataliin nojatuolisaarekkeisiin ja katsellessani niistä haalean värisissä kaavuissa pitkin käytäviä hiihteleviä potilaita.

Hei hei, mitä kuuluu? (osa 2)

Sä kysyt ja kaikki on ok. Niin kuin tavallaan onkin. Kontrollin tulokset olivat hyvät eli tauti talttuu, pystyn puuhastelemaan kaikenlaista eivätkä päivät mene vain sängyn pohjalla pahan olon kourissa. Myös mieli on hyvä eikä juuri mikään ahdista tai luo alakuloa.

Toisessa päässä on kuitenkin kaikki nämä sivuoireet: lihas- ja luusäryt, kivuliaat ja pisteliäät tuntemukset kehossa sekä peruselintoimintoihin kuten nielemiseen liittyvät epämiellyttävät oheistunteet. Niitä ei hyväkään mieli saa pois ja lääkkeetkin vain hetkellisesti. Niiden kanssa pitää vaan jaksaa, eikä aina millään jaksaisi jaksaa. Ei niistä jaksa ihmisillekään aina voinnista kertoessaan mainita. Tuntuu jotenkin turhalta valittamiselta kun asiat kuitenkin pääasiassa ovat todella hienosti.

Jotenkin ristiriitaista, mutta sellaistahan kaikki on. Pitää valita puoli ja itse lienen valinnut jonkinlaisen positiivisen realismin. Ehkä välillä jopa liian tiukasti, sillä siitä poikkeavat aatokset suljen helposti mielestäni tai käännän uuteen suuntaan. Ehkä pitäisikin välillä ylittää raja ja hermostua väkevämmin.

Italiassa yksi parhaista asioista, joita koin oli temperamenttiset ihmiset. Kun joku oli parkeerannut autonsa toisen tielle niin molempien autojen kuskit huusivat hetken toisilleen päät punaisina ja tilanne oli sillä ohi. Sellaista oli jotenkin hieno katsella ja moista kaipaisin itsekin enemmän.

Tänään puran kiukkuni vielä metsään ja löylyyn. Huomenna sitten huudan pään tyhjäksi jos sattuu siltä tuntumaan. Perkele.

Hiljaista iloa

Helpottuneena olo on varsin heikko: huokaisu tyhjentää voimat. Olo on toisaalta pitkästä aikaa varsin rento ja levollinen ja tietynlainen jäykkyys on poissa. Jollain tavoin vain tuntuu, että hyvänkin tuloksen kuulleena pitää kerätä itsensä kasaan ennen kuin jaksaa taas jatkaa taistelua. Hoito ei tästä helpotu tai muutu vaan samoilla mennään kuin tähänkin asti. Ehkä sivuoireet ovat parilla viime kerralla hieman helpottaneet, mikä on tuonut lisää toiminnallisia päiviä hoitojen väliin ja muutenkin jaksamista. Saman soisi toki tulevaisuudessakin jatkuvan ellei keho sitten ala jo väsyä jatkuviin tiputuksiin. Mutta sitä nyt lienee tässä kohtaa aivan turha miettiä vaan mennä hoito kerrallaan kuten tähänkin asti.

Kontorollin tulos lämmittää mieltä aatoksistani huolimatta. En osaa siitä sen suurempaa meteliä pitää tai lippuja liehutella sen vuoksi, mutta kyllä se tuo hommaan huomattavasti lisää puhtia. Ja kaipa sitä välillä saa huokaista itsensä tyhjäksi ja hetken levätä. Pitää pienen tauon ja jatkaa ottelua taas kotvasen kuluttua. Nyt lienee varsin otollinen hetki siihen.