Kun kerron sairastavani Hodgkinin tauti saan vastaukseksi yleensä kysyvän katseen. Kun kerron sen tarkoittavan yhdenlaista imukudossyöpää katseessa näkyy monesti pidäteltyä kauhua. Lapsille päätimme kertoa vain, että isä sairastaa Hodgkinin tautia. Ajattelimme, että näin kuulijan vaistomainen reaktio ei välittäisi lapsille hirveästi todellisuutta kamalampaa kuvaa taudistani kun he siitä joskus sattuvat jollekin mainitsemaan. Ja onhan se sananakin paljon hauskempi.
Lapset ovat vielä sen verran pieniä, että heille asiasta on helppo puhua. Vaikeaksi asian tekee se, että he eivät osaa kertoa mitä siitä ajattelevat. Vanhemmille asian kertomisen taas tekee vaikeaksi juurikin päin vastainen asia. Vaikka he eivät osaisikaan sanoa miltä heistä tuntuu niin se kyllä näkyy heistä. Ja miettimällä itse hetken miltä tuntuu jo kun omalla lapsella on toista päivää lähemmäs 40 astetta kuumetta ja miten sitä yrittää näyttää vahvalta kaikesta huolimatta, tuntuu pienikin alakulo omien vanhempien kasvoilla kovalta palalta.
Hyvin se kuitenkin meni. Lääkäri oli vakuuttava ja käski olla huolehtimatta vanhemmista. He kyllä pitävät itsestään huolen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti