Arki rulaa

Ennen oli illat ja viikonloput. Nykyään on aamut ja arki. Sunnuntaissa on parasta, että huomenna on maanantai ja illoissa se, että kohta on taas aamu. Arkisin tuntee, että maailma pyörii jälleen, vaikka itse vain olla möllöttäisi. Aamuissa taas on sellaista kasvun voimaa, että tästä lähtee, vaikka itsellä ei mihinkään lähtisikään. Olennaisinta lienee kuitenkin mahdollisuus. Ei niinkään se voiko vaiko eikö.

Tällä hetkellä tärkeintä tuntuu olevan, että arki pyörii ja minä siinä mukana. Lapset ovat tarpeineen tähän tarkoitukseen todella oiva moottori. Samoin on taloutemme pienin yksilö, jonka syntymäajankohtaa viime vuoden lopussa hieman epäilin. Mietin, että voisiko lapsi enää huonompaan hetkeen syntyä, vaikka silloin ei ollut vielä aavistustakaan tulevasta diagnoosistani. Syntymän jälkeen ajatukset kääntyivät kuitenkin täysin ylösalaisin. Hetki oli luultavasti sittenkin yksi parhaista: pahoinvointia estämään määrätty Primperan ei pärjää tehoissa suoraan silmiin tuijottavalle pienelle hymypojalle, eikä monen tuhannen kappaleen iTunes-kirjastosta ole helppoa löytää kilpailijaa iloiselle jokeltelulle.