Radioaktiivinen mies

Tänään oli jälleen PET-kuvaus. Näin kolmannella kerran se oli jo ihan peruskauraa. Jännää oli sen sijaan nähdä alkuvuodesta ensimmäiseen kuvaukseeni täyttämä henkilö- ja sairaustietolomake. Totesin kysyttäessä vastaaottotädille, että eipä niihin tietoihin vissiin mitään muutoksia ole tullut ja kun sain lapun jouduin rastittamaan sen melkein ylhäältä alas ja täyttämään vielä monet väliin jääneet aukotkin. Moni kohta oli vieläpä sellainen, jota en ensimmäisellä kerralla edes ymmärtänyt. Nyt nekin olivat arkipäivää ja tajusin moisia lääkkeitä saadun tai testejä tehdyn. Ilmeisesti toisella kerralla lappu oli jäänyt korjaamatta tai sitten minulla vain annettii vahingossa aiempi versio.

Paha olo alkaa väistyä ja ruoka taas maistua. Tai eipä se juuri millekään vielä maistu, mutta pystyy jo syömään kaikenmoista. Asia on kuten aiemmillakin kerroilla, joskin tällä kertaa voinen odottaa makuaistin vihdoin palutuvan ja ruokahalun jäävän pysyväksi. Hajutkin toivottavasti lievenevät normaalille tasolleen eikä tarvitse joka kerta keittiöön tai kylpyhuoneeseen mennessä pelätä oksennusreaktiota. Kylpyhuoneestakin, ihan ilman että kukaan on käynyt siellä edes asioilla, luikertelee nenään etovia hajuja. Monet niistä tiedän tuoksuiksi, kuten erilaiset kylpygeelit tai mitkä lie, mutta sytostaattien jälkeen joudun suihkuttamaan lapsetkin hajuttomalla Erisanilla muiden aineiden sijaan.

Viikon päästä kuulen tuloksista ja silloin vedetään lippu salkoon. Tuloksista riippuen joko puolitankoon tai tappiin asti. Itse tietysti toivon ja haluan myös vahvasti uskoa jälkimmäiseen, mutta toki toinenkin vaihtoehto mietityttää. Onhan ennen taudin varmistumista kuitenkin käyty melkein puolen vuoden arvelut sairauden pahan- ja hyvänlaatuisuuden välillä ja pääosin pysytelty hyvän puolella.

Mutta se on vain viikko ja sinäkin aikana ehtii taas piristyä ja nauttia siitä kun pystyy jälleen olemaan.

Väliaikakatsaus

Huomenna on tiedossa yhdenlainen totuuden hetki eli PET-kuvaus, josta nähdään onko tähän mennessä annetuista sytostaateista ollut hyötyä vai pitääkö keksiä jotain muuta. Lääkäri kyllä vakuutteli moneen kertaan, ettei asiasta tarvitse olla huolissaan ja että kontrollilla lähinnä vain varmistellaan kaiken menneen todellakin niin kuin on pitänyt. Pakko kuitenkin myöntää, että vakuutteluistakin huolimatta jonkin verran jännittää.

Kuvaus itsessään ei ole kummoinen tapahtuma verrattuna moneen muuhun tutkimukseen. Aluksi suoneeni tuutataan radioaktiivista merkkiainetta ja sen leviämistä kehoon odotellaan noin tunnin verran. Sen jälkeen siirrytään kuvaushuoneeseen ja siellä minut pakataan kapealle levylle, jota sitten kuvaustilanteessa liikutellaan edestakaisin PET-laitteen noin 70 cm halkaisijaltaan olevassa aukossa. Kuvaus kestää noin puolituntia ja sen jälkeen homma onkin jo ohitse.

Ensimmäisellä kuvauskerralla vuoden alussa hoitaja muisti kertoa, että loppupäivän aikana kannattaa juoda paljon, jotta merkkiaine poistuisi kehosta nopeammin. Sen sijaan hän meinasi unohtaa kertoa, ettei samana päivänä kannata ottaa pieniä lapsia syliin, jotta he eivät saisi säteilyä itseensä. Myös vaimon halaamista suositeltiin välttämään kun kerroin hänen olevan raskaana. Ihan kiva.

Tuloksista tosin kuulen vasta viikonpäästä torstaina, jolloin lääkäriryhmä kokoontuu käsittelemään kuviani. Siihen asti pitäisi keksiä jotain muuta ajateltavaa.

Neljä viikkoa sitten (takauma)

Olin saanut ajettua autoni juuri taloyhtiömme parkkipaikalle kun puhelimeni näytöllä vilkkui tutun oloinen numero. Koepalan minulta leikannut lääkäri soitti ja kertoi löydöksestä. Aluksi kuuntelin ja ymmärsin mistä hän puhui, mutta puolessa välissä puhelua mietin jo, että pitääköhän minun soittaa vaimoni hakemaan minut parkkipaikalta. Keskustelu loppui kuitenkin kohtalaisen hyvissä tunnelmissa ja kävelin itse nuo 50 metriä kotiimme. Kerroin heti diagnoosin vaimolleni ja kysyin kumpi googlaa mitä tulevaisuus tuo tullessaan.


Vasta alkuvuodesta tehtyjen PET-kuvauksen jälkeen tuli ensimmäisen kerran puheeksi, että minulla saattaisikin olla jokin pahanlaatuinen tauti vaikka siitä ei vielä tuolloinkaan tiedetty mitään. Ihmettelin kovasti miksi minulle kerrottiin asioita, joita ei voitu mitenkään todentaa ennen koepalan analysointia saati sen ottammista. Itse olin tähän asti ajatellut ihan maalaisjärjellä, että kyseessä ei voi olla mitään kovin vakavaa, koska mitään ei oltu vieläkään löydetty eikä olonikaan ollut syksyn jälkeen juuri miksikään muuttunut.

Arvelu pahanlaatuisuudesta tuli perjantaina ja sitä seurannut viikonloppu meni jotakuinkin pohtiessa tulevaa leikkausta ja sieltä mahdollisesti löytyviä vastauksia pitkään sairasteluuni. Sunnuntaina sain jotenkin kasattua itseni ja aloin ajatella, että ennen kuin nimi on paperissa ei pahanlaatuisuudesta voida mitenkään olla varmoja. Eivät pohdinnat mihinkään kadonneet, mutta lievenivät sellaiseksi taustakohinaksi, joka ei ihan hirveästi häirinnyt elämää leikkaukseen pääsyä odotellessa.


Näin jälkeenpäin ajatellen tuo ”tieto” oli oikeastaan vain hyvästä vaikka aluksi se tuntui pelkältä kiusanteolta. Olin kuitenkin ehtinyt käydä läpi aikamoisen listan erilaisia tauteja aina pahimmista keuhkosyövistä hieman lievempiin mahdollisuuksiin ennen kuin kuulin puhelimessa oikean diagnoosin. Tulos oli luultavasti jotenkin helpompi ottaa vastaan kun oli ehtinyt siihen hetken kuvitteellisesti suhtautua. Olokin oli pääasiassa vain huojentunut diagnoosin varmistuttua. Vihdoin oli löytynyt edes jonkinlainen suunta tulevalle.

Mr. Hodgkin

Kaikki alkoi puolivuotta sitten yskällä. Siitä kuukauden päästä alkoi säännöllinen kuumeilu ja lääkärissä käynti. Aluksi epäiltiin kahden antibioottikuurin verran mykoplasmaa ja keuhkoklamydiaa. Sen jälkeen ei enää epäilty kuin suurempia kokonaisuuksia kuten infektiota, reumaa, keuhkosairautta yms. Laskin, että syöpäosasto on viides osasto, jolla olen tutkittavana. Ja vihdoin myös hoidettavana.

Läpimurto tehtiin PET-kuvauksella, jolla minusta tutkittiin epäselvää kuumeilua. Tutkimuksessa löytyi tulehtuneita imusolmukkeita eri puolilta kehoani. Koepala saatiin otettua välikarsinasta. Kahden viikon odottelun jälkeen löydöksestä lääkäri soitti tulokset. Diagnoosi oli Hodgkinin tauti.

Löydös, vaikka olikin varsin ikävä, oli tavallaan huojentava. Vihdoin taudillani oli nimi ja päästiin hoitamaan oireiden sijaan itse syytä.

Tällä hetkellä makaa ensimmäisessä sytostaattihoidossani ja viimeistä pulloa viedään. Hieman jännittää mitä tuleman pitää. Lähinnä fysiologisella puolella. Kehon toimintaan ei kuitenkaan mielellä voi kovin paljon vaikuttaa. Positiivisuus tietysti auttaa ja suhtautuminen, mutta noin muuten. Keho reakoi omalla tavallaan ja sen kanssa on vain koitettava jaksaa.