Kerta numero yhdeksän

Ulkona on plus kolmekymmentä ja sisällä vähän vähemmän. Tällaisista päivistä hoitaja oli joskus minua varoitellut ja sanonut, että kannattaa kuumuudesta huolimatta pukeutua lämpimästi hoitoon tullessa. Siellä minä sitten istuin farkut jalassa ja huppari ja hattu päässä kun aineet valuivat suoniini. Ja hyvä että istuin. Sen verran nimittäin tuli taas vilu, että vielä ulkona auringonpaisteessakaan kyytiä odotellessani varustus ei tuntunut yhtään liioitellulta.

Muutoin kaikki meni vanhaan malliin. Lääkärikään ei tuntenut tai kuullut omituisuuksia eli senkin puolen voinen olla huoletta. Kolme kertaa olisi vielä jäljellä, jonka jälkeen alkaa kolmen kuukauden odotus loppuhoitojen toimivuutta selvittävään kontrollikuvaan. Paljon on kaikenmoista kontrollia kuulemma senkin jälkeen tiedossa, mutta ensimmäinen lienee jännittävin.

Asiaa en kuitenkaan aio miettiä tämän enempää vaan jatkaa kesälomani viettoa välittämättä tuon taivaallista alkavista sivuoireistakaan. Tänä vuonna olen päättänyt pitää kerrankin kunnon loman ainaisen neljän viikon sijaan. Opettajilla lomat ovat mielestäni kohdallaan, joten itsekin aloitin kesäloman kuun alussa ja päätin jatkaa sitä elokuun puoleen väliin jolloin vanhimmalla pojallamme alkaa esikoulu. Silloin voi itsekin siirtyä taas arkiaikaan ja alkaa mietiskellä töihin paluuta tai muuta vastaavaa.

Jotenkin sitä huomaa näin hoidon käydessä kohti loppua ajatusten siirtyvän pidemmälle tulevaisuuteen. Aluksi sitä meni enemmän hoitokerta kerralla ja pienillä etapeilla, mutta nyt alkaa enemmän miettiä jo sairasloman loppumista ja hoidon jälkeistä elämää.

Äänikin on tässä kaiken tohinan keskellä alkanut palautua tai ainakin kuulua paremmin kuin aikoihin. Välillä pystyn jopa huutamaan pihan toiselle puolelle niin ettei naapureiden tai kylässä olevien kavereiden tarvitse avittaa asian perille menossa. Ihan se ei ole vielä entisensä, mutta kuulostaa jo omiin korviin nauhalta kuunneltuna ihan oikealta ääneltä. Päässä kaikki kuulostaa vieläkin vähän hassulta. Suunnilleen samalta kuin oman äänen kuuleminen nauhalta joskus kouluaikoina. Sen jälkeen sitä ei ole juuri tullut mistään kuunneltua.

Tämä on niin kesä:

Väliaikakatsaus

Huomenna on tiedossa yhdenlainen totuuden hetki eli PET-kuvaus, josta nähdään onko tähän mennessä annetuista sytostaateista ollut hyötyä vai pitääkö keksiä jotain muuta. Lääkäri kyllä vakuutteli moneen kertaan, ettei asiasta tarvitse olla huolissaan ja että kontrollilla lähinnä vain varmistellaan kaiken menneen todellakin niin kuin on pitänyt. Pakko kuitenkin myöntää, että vakuutteluistakin huolimatta jonkin verran jännittää.

Kuvaus itsessään ei ole kummoinen tapahtuma verrattuna moneen muuhun tutkimukseen. Aluksi suoneeni tuutataan radioaktiivista merkkiainetta ja sen leviämistä kehoon odotellaan noin tunnin verran. Sen jälkeen siirrytään kuvaushuoneeseen ja siellä minut pakataan kapealle levylle, jota sitten kuvaustilanteessa liikutellaan edestakaisin PET-laitteen noin 70 cm halkaisijaltaan olevassa aukossa. Kuvaus kestää noin puolituntia ja sen jälkeen homma onkin jo ohitse.

Ensimmäisellä kuvauskerralla vuoden alussa hoitaja muisti kertoa, että loppupäivän aikana kannattaa juoda paljon, jotta merkkiaine poistuisi kehosta nopeammin. Sen sijaan hän meinasi unohtaa kertoa, ettei samana päivänä kannata ottaa pieniä lapsia syliin, jotta he eivät saisi säteilyä itseensä. Myös vaimon halaamista suositeltiin välttämään kun kerroin hänen olevan raskaana. Ihan kiva.

Tuloksista tosin kuulen vasta viikonpäästä torstaina, jolloin lääkäriryhmä kokoontuu käsittelemään kuviani. Siihen asti pitäisi keksiä jotain muuta ajateltavaa.