Ennakkotunnelmia vanhuudesta

Edellispäivänä pesin kolme koneellista lakanoita. Ajattelin kai, että nyt on helppo toimia kun perhe on poissa ja aurinko kuivattaa pyykit muutamassa hetkessä. Ajatukset helppoudesta karisivat suunnilleen siinä vaiheessa kun puuskutin kotimme ylätasanteella portaiden kipuamisen jälkeen. Jo tyynyliinojen irrottaminen nosti hien otsalle ja pussilakanoita poistaessa piti ihan levätä välillä. Hiki ei ollut normaalia työntekohikeä vaan kylmää ja ahdistavaa kosteutta, joka puski lävitse joka puolelta kehoa. Alakertaan ja koneeseen lakanat siirtyivät kohtalaisen helposti, mutta kuivaustelineelle taaperrus olikin taas oma lukunsa.

Matkaa pyykkinarulle on oveltamme noin 30 metriä, mutta mittarin lähennnellessä saman suuruisia asteita reissu tuntui pieneltä maratonilta. Ripustaessani pyykkejä hiki vain puski otsasta ja lihakset olivat turtana muutaman lakanan kantamisesta. Mietin miksi unohdin kännykän kotiin ja mitä tekisin jos en jaksaisikaan takaisin. Tein tuon matkan neljä kertaa päivän aikana noin parin tunnin välein ja joka kerta oli samat fiilikset. Paitsi, että muilla kerroilla oli mukana puhelin, jolla tuskin olisi ollut mitään käyttöä tajun lähtiessä.

Kauppamatka oli suunnilleen samanlainen ponnistus ja kesti vartin sijasta kolme kertaa kauemmin. Sen tein kokonaan toisena päivänä ja koska kauppaan ei ollut aivan pakottavaa tarvetta odottelin iltaan, että olisi edes hieman viileämpää. Matkaan varasin normaalist poiketen myös vettä, jota tissuttelin pikkuhiljaa muiden huiskiessa rollaattoreillaan ohitse. Ei nyt aivan, mutta ei paljon puuttunutkaan.

Tässä alkaa kummasti ymmärtää vanhuksia, joilla on kunto alkanut heiketä eikä ympärillä ole ketään: yläkertaan ei viitsi ihan pienimmästä asiasta hypätä, sohvalta pitää nousta rauhallisesti ettei ala huimata ja kaikenlainen paikkojen särky painaa mieltä eikä sen takia jaksa innostua asioista normaaliin tapaan. Myös ystävien ja ylipäätään ihmisten läsnäololle antaa aivan erityistä arvoa, sillä silloin kaikkeen edellä mainittuun ei kiinnitä niin huomiota vaan pysyy jotenkin paremmin kiinni tässä maailmassa.

Kirjoitettuna kirosanat näyttävät vähän tyhmiltä eikä niillä ole samanlaista voimaa kuin ilmoille päästettynä. Itsekseen ollessaankaan ei purkautuminen kovin paljoa auta. Siitä huolimatta päästin pari perkelettä illalla nukkumaan mennessäni kun olo oli päivän jäljiltä kuin jyrän alle jääneellä. Siinä vaiheessa tosin kaikki oli oikeastaan jo ihan hyvin, sillä taas oli selvitty yhdestä päivästä.

Kymppi takana

Huh, huh. Hoitokerta sujui taas ihan mallikkaasti. Ensimmäistä kertaa kuuntelin musiikkia koko hoidon ajan ja torkuin silmät kiinni lokoisaan asentoon säätämässäni tuolissa. Joka kerta kun avasin silmät maailmasta, johon musiikki ja siitä johdetut ajatukset olivat minut kuljettaneet olin yhtä pöllämystynyt siitä missä oikein olin. Musiikin avulla yritin myös pitää yllä energistä oloa ja uskotella itselleni, että sytostaattien negatiivinen vaikutus on enemmän kiinni niiden tiedostamisesta kuin kehon reaktioista. Ei ollut, mutta ainakin kerta sujui nopeasti reippaita ralleja luukuttaessa.

Kerrassa ei itsessään ollut mitään ihmeellistä, mutta siinä on, että ensimmäistä kertaa joudun käymään toipumisprosessin läpi itsekseni, ilman perhettä. Aiemmat kerrat ovat tavallaan menneet siinä sivussa, vaikka oireet taas tavallaan ovatkin näytelleet pääosaa omissa tuntemuksissani. Nyt pienet sivuosan esittäjät ovat mummolassa ja minä yksin tuntoineni. Saapa nähdä onko tämä helpompaa vai vaikeampaa ilman arjen ruutineja koossa pitäviä elementtejä.

Tosin on heti myönnettävä, että vanhempien luoksehan minä hoidon jälkeen tulin ja ajattelin viettää täällä pahimmat pari päivää. En minä kuitenkaan ihan niin kokeilunhaluinen ole, että jättäisin äidin tarjoaman hoivan käyttämättä kun siihen hänen vapaapäivänsä myötä kerran avautui mahdollisuus.

Tämä jäi käteen juhannuksesta (monen muun hyvän asian ohella kylläkin) ja toimi tänäänkin loistavasti:

Luonnollista vastustuskykyä

”Tämä sametinpehmeä, elinvoimaa hehkuva Elovena Välipalajuoma tekee olosi tarmokkaaksi ja saa päiväsi maistumaan auringolta”, lause Elovena Välipalajuoma -tölkin kyljessä

Voitte vain arvata saiko. Lähinnä juoma alkoi maistua samalta kuin suoneen tippuvat sytostaatit. Tai en tiedä miltä ne todellisuudessa maistuvat, mutta suussa ne muodostavat makuja, jotka eivät sinne todellakaan kuuluisi.

Tuli siinä nojatuolissa istuskellessa mietiskeltyä myös, että paljokohan sitä saisi sellaisia pieniä Valion Gefilus -juomia oikein juoda, että ei tarvitsi ottaa hoitojen jälkeisiä Neupogen-pistoksia. Eivät ne tosin taida aivan samalla periaatteella vastustuskykyä lisätä, mutta ihan vain ajatuksena.

Sitten tuli mieleen särkylääkkeet. Ne lupaavaat toinen toistaan nopeampaa ja tehokkaampaa apua kivunlievitykseen, mutta jotenkin sitä alkaa epäillä mainoksissa esillä olevia tuotteita kun ei särky häviä edes kahdella 600 mg Buranalla.

Asia on alkanut pistää silmään luultavasti siksi, että työskentelen itse alalla jossa moisia lauseita kirjoitellaan ja koska olen jälleen kerran alkanut tuntea turhautumista ajatellessanikin töihin paluuta. Ei niin, etteikö lääkemainonta olisi joissain tapauksissa ihan tarpeellista ja varsin tiukasti säädeltyä (jotta sitä voisi verrata muuhun mainontaan), mutta paljonko ihminen oikeasti tarvitsee lääkkeitä?

Olen hoitoni aikana kysynyt monelta lääkäriltä, että pitäisikö minun mahdollisesti käyttää jotain lisäravinteita, vitamiineja ynnä muita tuotteita, jotka auttaisivat toipumisessa tai vastustuskyvyn laskun myötä torjumaan kaikenlaisia pöpöjä. Ainut asia, jonka olen autettuna saanut kuulla on, että D-vitamiinia voisi syödä pimeänä aikana. Muusta ei kuulemma ole juurikaan näyttöä tai hyötyä.

Vaikea todentaa kuinka oikeassa lääkärit lausunnoissaan ovat, mutta ainakin asiat pistävät miettimään, että mihin terve ihminen tarvitsee lisää vastustuskykyä tai muita vatsan hienosäätöjä. Itselleni sanottiin, että tässäkin tilanteessa kaiken tarpeellisen saa monipuolisesta ruuasta ja kun totesin, ettenhän minä pysty syömään kovin monipuolisesti niin ruokaympyrä-ajattelu sai huutia ja minulle kerrottiin, että jos ei pelkkää makaronia popsi niin kyllä pärjää. Siis ei tietenkään koko elämäänsä, mutta pidempään kuin sairaus kestää.

Jaksaa jaksaa

Jostain syystä maalin lähestyessä voimat alkavat useimmiten hiipua vaikka mitään todellista syytä ei olisikaan. Matkalla harvemmin on mitään merkitystä, lopun häämöttäminen yleensä riittää. Monesti esimerkiksi lenkillä kotioven lähestyessä alkaa tuntua, että enempää ei olisi enää jaksanutkaan, vaikka edellisillä kerroilla oli tuossa kohtaa vielä monen kilometrin päässä kotoa ja täynnä tarmoa.

Tällä hetkellä edessä on enää kolme kertaa ja kuinka ollakaan alkaa olla sellainen fiilis, että enää ei jaksaisi sitten niin pätkääkään. Toki takana on jo sen verran hoitokertoja, että jaksamattomuudelle on varmasti varsin selkeät syynsä, mutta sen oheen tulleelle levottomuudelle ja kärsimättömyydelle syyt löytynevät näköetäisyydellä siintävästä maaliviivasta. Jotenkaan ei enää vain jaksaisi.

Toisaalta taas jos kertojen määrä olisi pysynyt alkuperäisessä eli kuudessatoista oltaisiin vasta puolessa välissä ja varmasti jaksaisi. Nämä fiilikset tulisivat siten vasta parin kuukauden päästä ja nyt iloittaisiin jäljellä olevasta toisesta mokomasta.

Helle ja sytostaatit

Kuumus ja sytostaatit eivät tunnu yhdistelmänä järin toimivalta. Olo on kahden hellepäivän jälkeen kuin jyrän alle jääneellä. Väkisin jaksaa vähän, mutta ei juuri enempää. Ehkä nestetankkaus ei mennyt ihan nappiin, mitä en toisaalta ihmettele ollenkaan. Normaalistikin on hoitojen jälkeen kehotettu juomaan reilusti ylimääräistä nestettä ja helteen vuoksi määrää olisi pitänyt nostaa entisestään. Ei onnistunut. Sen tosin huomasin jo ennen tätä pientä romahdusta kun vesikin alkoi maistua lääkkeeltä eikä siksi uponnut tavanomaiseen tapaan.

Eiköhän tämäkin taas tästä. Uskomattomalta se joka kerta kyllä tuntuu, että kohta voi taas syödä normaalisti ja herkut maistuvat herkuilta. Nyt ei voi edes kuvitella syövänsä...no oikeastaan yhtään mitään. Kovalla tahdolla ja keskittymällä johonkin ihan muuhun kuten televisio-ohjelmiin saan imuroitua vatsaani vähän täytettä. Eilen meni kylmät perunat ja tänään ne toimivat paistettuina. Etukäteen ei osaa sanoa, mutta näkisin tämänkin jo pienenä edistyksenä.

Kerta numero yhdeksän

Ulkona on plus kolmekymmentä ja sisällä vähän vähemmän. Tällaisista päivistä hoitaja oli joskus minua varoitellut ja sanonut, että kannattaa kuumuudesta huolimatta pukeutua lämpimästi hoitoon tullessa. Siellä minä sitten istuin farkut jalassa ja huppari ja hattu päässä kun aineet valuivat suoniini. Ja hyvä että istuin. Sen verran nimittäin tuli taas vilu, että vielä ulkona auringonpaisteessakaan kyytiä odotellessani varustus ei tuntunut yhtään liioitellulta.

Muutoin kaikki meni vanhaan malliin. Lääkärikään ei tuntenut tai kuullut omituisuuksia eli senkin puolen voinen olla huoletta. Kolme kertaa olisi vielä jäljellä, jonka jälkeen alkaa kolmen kuukauden odotus loppuhoitojen toimivuutta selvittävään kontrollikuvaan. Paljon on kaikenmoista kontrollia kuulemma senkin jälkeen tiedossa, mutta ensimmäinen lienee jännittävin.

Asiaa en kuitenkaan aio miettiä tämän enempää vaan jatkaa kesälomani viettoa välittämättä tuon taivaallista alkavista sivuoireistakaan. Tänä vuonna olen päättänyt pitää kerrankin kunnon loman ainaisen neljän viikon sijaan. Opettajilla lomat ovat mielestäni kohdallaan, joten itsekin aloitin kesäloman kuun alussa ja päätin jatkaa sitä elokuun puoleen väliin jolloin vanhimmalla pojallamme alkaa esikoulu. Silloin voi itsekin siirtyä taas arkiaikaan ja alkaa mietiskellä töihin paluuta tai muuta vastaavaa.

Jotenkin sitä huomaa näin hoidon käydessä kohti loppua ajatusten siirtyvän pidemmälle tulevaisuuteen. Aluksi sitä meni enemmän hoitokerta kerralla ja pienillä etapeilla, mutta nyt alkaa enemmän miettiä jo sairasloman loppumista ja hoidon jälkeistä elämää.

Äänikin on tässä kaiken tohinan keskellä alkanut palautua tai ainakin kuulua paremmin kuin aikoihin. Välillä pystyn jopa huutamaan pihan toiselle puolelle niin ettei naapureiden tai kylässä olevien kavereiden tarvitse avittaa asian perille menossa. Ihan se ei ole vielä entisensä, mutta kuulostaa jo omiin korviin nauhalta kuunneltuna ihan oikealta ääneltä. Päässä kaikki kuulostaa vieläkin vähän hassulta. Suunnilleen samalta kuin oman äänen kuuleminen nauhalta joskus kouluaikoina. Sen jälkeen sitä ei ole juuri tullut mistään kuunneltua.

Tämä on niin kesä:

Kahdeksas kerta

Tällä kertaa meni vain kolme tuntia kun yksi lääke jätettiin yskän takia pois. Eivät kuulemma uskalla antaa sitä kun se voi aiheuttaa pysyviä arpia keuhkoihin ja ensimmäisenä oireena yleensä on juuri yskä. Keuhkokuva oli tosin puhdas, mutta siitä huolimatta lääkäri katsoi parhaaksi pudottaa lääke matkasta. Asia lienee perusteltu ja punnittu tervehtymiseni kannalta. Ei siitä osaa oikein muuta ajatella.

Vähäisemmästä lääkemäärästä huolimatta tiputus vie voimat aika huolella. Jälleen kerran näytin luultavasti elävältä kuolleelta kun raahustin polikliniikalta autoon. Hieman tämän asian toteaminen näin saman päivän iltana tuntuu samalta kuin vaikkapa seinän maalaamisen lomassa tehty Facebook päivitys, jossa henkilö toteaa olevansa maalamassa seinää. Miten ihmeessä se onnistuu?

Oman jaksamiseni salaisuus on kortisoni, jota laitetaan pahoinvoinninestolääkkeen kyljessä. Se jostain syystä piristää aina näin iltaa kohden ja yleensä saa minut kukkumaan vielä kahden aikaa yölläkin. Onneksi se on vain tämä ensimmäinen yö ja loput menevät sitten normaalimman kaavan mukaan.

 * * *

Tänään näin ensimmäistä kertaa polikliniikan sytostaattisalissa vanhan tutun, yläasteaikaisen kemian ja fysiikan opettajani. Tapaaminen oli ajatuksia herättävä, mutta vain omassa päässäni, sillä kahden tunnin tiputuksen jälkeen en ollut enää kovin jaksava kommunikoimaan yhtään enempään kuin oli tarvetta.

Syöpäpolilla on myös eräs puolituttu hoitaja, jonka muutaman mutkan kautta yhdistin itseeni. Tuossa kohtaamisessa mietin, että on varmaan raskasta nähdä tuttujen astuvan hoitohuoneen ovesta sisään, sillä aina tietää syyn. Samoin kuin vanhan opettajani tapauksessa. Jotenkin sitä tajusi tuossa hetkessä hyvin konkreettisesti miten tällaista sairautta ei todellakaan halua kenellekään. Vieraita on siinä mielessä helpompi kohdata kun heitä ei yhdistä mihinkään muualle. He ovat aina käyneet hoidossa ja heillä on aina ollut syöpä. Tutuilla taas on aina kiinnekohta jossain menneisyydessä. Siitä pystyy aina rakentelemaan kaikenlaista, miten epätodellista sitten tahansa.

Pitkäksi venyneen teksin päätteeksi jotain kevyempää:

Itkeäkö vai nauraa?

Tähän asti olen valinnut naurun. Ei itkussakaan sinänsä mitään vikaa ole, mutta jotenkin vaan kun kipu on jatkunut tarpeeksi kauan ja alkaa olla mitta täysi niin suusta purskahtaa itkun sijaan nauru. Naurun tai tirskahtelun lomassa tulee usein myös sadateltua tutut voimasanat sekä turhautuminen tähän kaikkeen.

Molemmissa on myös sama puhdistava voima. Erona on ehkä, että itkun jälkeen sitä on jotenkin tyhjentynyt kun taas naurusta saa lisää energiaa. Toki sellainen vatsaan sattuu kieriskely vie mehut yhtälailla kuin kunnon itku eli kunnolla tekemällä pääsee samaan lopputulokseen.

Tämän jakson uusi ja ikävin asia oli käden tai ilmeisesti oikeammin sen suonien särky. Kipu ei tuntunut tulevan oikein mistään, mutta pysyi onneksi olkapään ja kämmenselän välissä leviämättä muualle kehoon. Se oli samalla tavoin sykkivää kuin vatsakipu, mutta muuten en löytänyt sille vastinetta aiemmista tunnoistani.

Lääkkeillä ei ollut juurikaan vaikutusta särkyyn tai sitten minulla oli väärät pastillit. Lämpö auttoi sen aikaa kun mikrossa lämmitettävä jyväpussi pysyi lämpimänä, mutta sitten se taas palasi. Neljässä päivässä särky onneksi laimeni lähes kokonaan. Vieläkin hiukan juilii, mutta sitä en enää jaksa laskea.

Armeijan jälkeen ajattelin, että enää ei ole pakko tehdä mitään. Miten väärässä sitä voikaan olla. Huomenna olisi sitten kahdeksas kerta. Mielessäni lasken niin, että huomisen jälkeen on jäljellä enää neljä kertaa. Vähän siinä huijaa itseään kun unohtaa huomisen ja seuraavat kaksi viikkoa. Sen verran kuitenkin tekisi mieli joka kerta jättää menemättä, että asialla ei liene mitään merkitystä.

Sytostaatit, täältä tullaan!

Numero tuntematon

- Isi, kuka oli ensimmäinen ihminen joka syntyi maailmaan?
- Enpä kuule tiedä, mutta olipa hyvä kysymys.
- Taivaan Isä varmaan tietää. Se tietää kaiken.
- Ahaa, pitäisikö häneltä sitten kysyä asiasta?
- Sillä ei ole korvia ja se on näkyläpivä.
- Mutta kuinka häneltä sitten voi kysyä mitään?
- Sille pitää lähettää postissa tekstiviesti.
- Ai jaa. No, miten hän sitten vastaa siihen?
- Kirjoittaa tietenkin tekstiviestin takaisin.
- Miten sinä sitten saat vastauksen kun sinulla ei ole kännykkää?
- Se tulee sitten aikuisena
  (Keskustelu neljävuotiaan poikani kanssa)

* * *

Alan ymmärtää ihmisiä jotka tällaisissa tilanteissa turvautuvat johonkin suurempaan tai kääntyvät mahdollisesti uskoon. Välillä kyllä itsestänikin tuntuu, että kaikki tuki mistä vaan voi olla jotain hyötyä on tervetullutta. Itse uskon kuitenkin edelleen taudista parantumisen suhteen vahvimmin lääketieteeseen. Korkeampien voimien olemassa olosta minulla ei ole sen vahvempaa mielipidettä tai tunnetta. Jos Taivaan Isä on olemassa niin hänellä on ehkä syynsä, ellei niin tässä ei liene mitään epäselvää. Tekstiviesti voisi nykypäivänä kyllä olla hyvä tapa ilmoittaa itsestään.

Seitsemäs kerta

Kun joskus päädyin tätä päiväkirjaa kirjailemaan ajattelin, että ainakin hoitokerrat pitänee mainita, jotta pysyy rytmi ja laskuissa mukana. Eipä näistä kerroista juuri muuta kerrottavaa oikeastaan olekaan. Samoilla mennään kuin tähänkin asti eli saliin kävelee kohtalaisen jaksava ja reipas nuorimies, joka paikalta poistuessaan jaksaa juuri ja juuri kävellä autolle ja istua kotimatkan maisemia tuijottaen.

Jokaisen kerran jälkeen on musiikki kuulostanut jostain syystä aivan mielettömän hyvältä. Esittäjällä tai kappaleella ei ole ollut juurikaan väliä vaan kaikki radiosta tullut on kelvannut. Tänään autoradiosta tarttui korvaan joku J. Karjalaisen takavuosien hitti. Normaalisti olisin tuskin kiinnittänyt asiaan juurikaan huomiota, mutta nyt kappale tuntui luissa asti.

Hoidon aikana ei musiikki jostain syystä maistu. Pari kertaa olen kokeilut, mutta enemmän on ahdistanut kuin helpottanut. Tiedä sitten mikä siinäkin on, mutta heti hoidon loputtu ja odotellessani hetken kyytiä kotiin homma on toisin: iPodista aivojen syövereihin virtaavat sävelet palauttavat pienen osan menetetystä energiasta ja sisäinen aurinko paistaa hetken isolla liekillä.

Tämä ei ole ehkä sieltä kauneimmasta päästä, mutta toimi loistavasti auringon porottaessa sairaalan nelikulmaisista ikkunoista muodostuvan lasikaton läpi aulan mataliin nojatuolisaarekkeisiin ja katsellessani niistä haalean värisissä kaavuissa pitkin käytäviä hiihteleviä potilaita.

Hei hei, mitä kuuluu? (osa 2)

Sä kysyt ja kaikki on ok. Niin kuin tavallaan onkin. Kontrollin tulokset olivat hyvät eli tauti talttuu, pystyn puuhastelemaan kaikenlaista eivätkä päivät mene vain sängyn pohjalla pahan olon kourissa. Myös mieli on hyvä eikä juuri mikään ahdista tai luo alakuloa.

Toisessa päässä on kuitenkin kaikki nämä sivuoireet: lihas- ja luusäryt, kivuliaat ja pisteliäät tuntemukset kehossa sekä peruselintoimintoihin kuten nielemiseen liittyvät epämiellyttävät oheistunteet. Niitä ei hyväkään mieli saa pois ja lääkkeetkin vain hetkellisesti. Niiden kanssa pitää vaan jaksaa, eikä aina millään jaksaisi jaksaa. Ei niistä jaksa ihmisillekään aina voinnista kertoessaan mainita. Tuntuu jotenkin turhalta valittamiselta kun asiat kuitenkin pääasiassa ovat todella hienosti.

Jotenkin ristiriitaista, mutta sellaistahan kaikki on. Pitää valita puoli ja itse lienen valinnut jonkinlaisen positiivisen realismin. Ehkä välillä jopa liian tiukasti, sillä siitä poikkeavat aatokset suljen helposti mielestäni tai käännän uuteen suuntaan. Ehkä pitäisikin välillä ylittää raja ja hermostua väkevämmin.

Italiassa yksi parhaista asioista, joita koin oli temperamenttiset ihmiset. Kun joku oli parkeerannut autonsa toisen tielle niin molempien autojen kuskit huusivat hetken toisilleen päät punaisina ja tilanne oli sillä ohi. Sellaista oli jotenkin hieno katsella ja moista kaipaisin itsekin enemmän.

Tänään puran kiukkuni vielä metsään ja löylyyn. Huomenna sitten huudan pään tyhjäksi jos sattuu siltä tuntumaan. Perkele.

Hiljaista iloa

Helpottuneena olo on varsin heikko: huokaisu tyhjentää voimat. Olo on toisaalta pitkästä aikaa varsin rento ja levollinen ja tietynlainen jäykkyys on poissa. Jollain tavoin vain tuntuu, että hyvänkin tuloksen kuulleena pitää kerätä itsensä kasaan ennen kuin jaksaa taas jatkaa taistelua. Hoito ei tästä helpotu tai muutu vaan samoilla mennään kuin tähänkin asti. Ehkä sivuoireet ovat parilla viime kerralla hieman helpottaneet, mikä on tuonut lisää toiminnallisia päiviä hoitojen väliin ja muutenkin jaksamista. Saman soisi toki tulevaisuudessakin jatkuvan ellei keho sitten ala jo väsyä jatkuviin tiputuksiin. Mutta sitä nyt lienee tässä kohtaa aivan turha miettiä vaan mennä hoito kerrallaan kuten tähänkin asti.

Kontorollin tulos lämmittää mieltä aatoksistani huolimatta. En osaa siitä sen suurempaa meteliä pitää tai lippuja liehutella sen vuoksi, mutta kyllä se tuo hommaan huomattavasti lisää puhtia. Ja kaipa sitä välillä saa huokaista itsensä tyhjäksi ja hetken levätä. Pitää pienen tauon ja jatkaa ottelua taas kotvasen kuluttua. Nyt lienee varsin otollinen hetki siihen.

Kierros numero kuusi

Eilen ei puhelin soinut. Tällä kertaa tosin toivoin sen soivan, sillä hoitaja oli luvannut lääkärin soittavan kontrollikuvauksen tuloksista. Ilta meni hieman mietteliäissä tunnelmissa, vaikka yritin asiaa olla sen enempää ajattelematta. Vastaus oli kuitenkin jo niin lähellä, että se tuntui varsin hankalalta. Onneksi uni kuitenkin tuli ja sitä myöten uusi aamu.

Tänään hoitaja sitten luki lääkärin saneleman vastauksen minulle ja sain vihdoin huokaista helpotuksesta: kaikki oli kuten pitääkin. Alku vuodesta löytyneet pesäkkeet olivat kadonneet tai ainakin pienentyneet huomaamattomiksi ja kuvat noin muutenkin kunnossa. Kattavan raportin kuulen seuraavalla lääkäri käynnillä jos haluan tietää, mutta tässä kohtaa tämä tieto riittää loistavasti. Ja kyynelhän siinä sitten lopuksi vierähti. Ei voinut mitään.

Jos kaikki jatkuu samaan malliin niin tänään ollaan sitten yhtäkkiä jo hoidon puolessa välissä. Ei oikein jaksa vielä ymmärtää, sillä sen verran tämän päiväiset sytostaatit veivät taas voimia. Näillä uutisilla kuitenkin jaksaa hienosti eteenpäin ja taistella taas tulevat neljä viisi päivää ennen olon normalisoitumista.

Rakkaudella.

Olemisen sietämätön keveys

Viime viikolla vaihdoin kesärenkaat. Asia ei sinänsä liity sairauteeni, paitsi siltä osin etten vaihtanut. Isä vaihtoi ja veli kantoi renkaita varastosta autolle ja takaisin. Itse jaksoin juuri ja juuri pyöritellä talvirenkaat suojapusseihin ja merkitä ne teipillä.

Tilanne on viime aikoina ollut varsin tavanomainen: eilen katselin kun luonamme käymässä olleet ystävät kantoivat autotallista pihakalusteet takapihallemme ja itse vain olla ihmettelin. Tosin nykyään pelkässä olemisessa ja ihmettelyssäkin on jo sen verran hommaa, että olen päätynyt ajattelemaan sen tämän hetkiseksi päätyökseni. Kelalta saan hommasta saman verran kuin heikoimmin palkatuista pätkätöistä millaiseksi tämän toivon jäävänkin.

Tässä olemisessa ja jaksamattomuudessa yksi vaikeimmista asioista on juuri kykenemättömyys tehdä ja osata antaa asioiden vain olla. Kaikkia asioitahan ei noin muutenkaan tarvitse hoitaa, mutta ne mitkä pitää täytyy monesti antaa jonkun muun tehtäväksi. Pitää oppia ottamaan apua vastaan välillä varsin pieniinkin askareisiin, joiden suorittamista joutuu sitten itse seuraamaan vierestä.

Omalle luonteelleni ei vain koskaan ole ollut kovin helppoa katsella kun muut tekevät. Aina on pitänyt mennä osallistumaan tai ainakin kysymään voiko olla avuksi. Sairauden myötä asiasta on kuitenkin pitänyt antaa periksi ja antautua autettavaksi. Tiedä sitten mikä siinäkin haraa vastaan, sillä jos vain ajattelee mitä itse tekisi samanlaisessa tilanteessa vastaus olisi täysin selvä ja samanlainen kuin ystävillämme.

I Like Zofran

Viimeisen hoitokerran jälkeen sain uuden pahoinvoinninestolääkkeen (Zofran), joka on toiminut edellistä lääkettä (Primperan) huomattavasti paremmin. Vaikka hoitokerta itsessään oli jotenkin ahdistava (kättä särki, vilutti ja oli muutenkin huono olla) on lääke pitänyt kuvotuksen varsin kiitettävästi loitolla. Myös pää ja ajatukset ovat pysyneet ensiksi käyttämäni pillerin sivuoireita huomattavasti selkeämpinä.

Voisi sanoa, että välillä oloni on ollut jopa lähes normaali. Tässä kohtaa normaali ei tosin tarkoita sitä tavanomaista oloa, joka minulla oli vaikkapa viime kesänä ennen epämääräisen kuumeilun alkamista vaan ennemminkin tilaa, jossa pystyy oma-aloitteisesti tarttumaan askareisiin ja viemään ne alusta loppuun. Tilaa jossa tuoksut pysyvät tuoksuina ja ajatukset arkisina.

Arkisten ajatusten väliin tuppaa vain välillä ikävästi tunkemaan loppuviikosta tulevat kontrollikuvauksen tulokset. Toisaalta jos uskoisi lääkäriä ja uskaltaisi omasta olosta jotain ennustaa niin ehkä niistä ei kannattaisi sen enempää huolta kantaa. Ja ehkäpä en nyt kannakaan vaan menen pihalle paistavaan aurinkoon istuskelemaan ja katsomaan kun lapset leikkivät jotain missä kiivetään kepit kädessä leikkimökin katolle ja pallo lentää.

Väliaikakatsaus

Huomenna on tiedossa yhdenlainen totuuden hetki eli PET-kuvaus, josta nähdään onko tähän mennessä annetuista sytostaateista ollut hyötyä vai pitääkö keksiä jotain muuta. Lääkäri kyllä vakuutteli moneen kertaan, ettei asiasta tarvitse olla huolissaan ja että kontrollilla lähinnä vain varmistellaan kaiken menneen todellakin niin kuin on pitänyt. Pakko kuitenkin myöntää, että vakuutteluistakin huolimatta jonkin verran jännittää.

Kuvaus itsessään ei ole kummoinen tapahtuma verrattuna moneen muuhun tutkimukseen. Aluksi suoneeni tuutataan radioaktiivista merkkiainetta ja sen leviämistä kehoon odotellaan noin tunnin verran. Sen jälkeen siirrytään kuvaushuoneeseen ja siellä minut pakataan kapealle levylle, jota sitten kuvaustilanteessa liikutellaan edestakaisin PET-laitteen noin 70 cm halkaisijaltaan olevassa aukossa. Kuvaus kestää noin puolituntia ja sen jälkeen homma onkin jo ohitse.

Ensimmäisellä kuvauskerralla vuoden alussa hoitaja muisti kertoa, että loppupäivän aikana kannattaa juoda paljon, jotta merkkiaine poistuisi kehosta nopeammin. Sen sijaan hän meinasi unohtaa kertoa, ettei samana päivänä kannata ottaa pieniä lapsia syliin, jotta he eivät saisi säteilyä itseensä. Myös vaimon halaamista suositeltiin välttämään kun kerroin hänen olevan raskaana. Ihan kiva.

Tuloksista tosin kuulen vasta viikonpäästä torstaina, jolloin lääkäriryhmä kokoontuu käsittelemään kuviani. Siihen asti pitäisi keksiä jotain muuta ajateltavaa.

Viides erä

Tänään ei gongi soinut keskeytyksen merkiksi, joten huomenna alkaa viides erä herra Hodgkinia vastaan. Olo on tällä hetkellä kohtalaisen normaali perusväsymystä ja pientä flunssan poikasta lukuunottamatta. On vain jotenkin hankala koittaa asennoitua huomisesta alkavaan viikon mittaiseen huonoon oloon kun pitkästä aikaa jaksaisi taas puuhastella kaikenmoista ilman että päässä surraa tai mahassa kiertää.

Jo pelkkä ajatus siitä, että sisälleni tiputetaan melkein litra erilaisia myrkkyjä, siltä ne sivuvaikutustensa vuoksi tuntuvat, saa vatsan vääntelemään. Olen yrittänyt ajatella sytostaatteja jonain parantavana nektarina, joka hoitaa kehoani ja tuhoaa siellä asuvan pahan. Olen myös miettinyt salpaajia suoniin lähetettävinä pieninä kehon torjuntajoukkoina kuten sarjassa Olipa kerran elämä. Mutta keho tuntuu muistavan eikä mielikuvista ole ollut toivottua apua.

Ehkäpä uudesta pahoinvoinninestolääkkeestä löytyy paremmat tehot ja vähemmän pään sekaisin pistäviä aineksia, jotta seuraavalla kerralla mielikuvat myrkystä olisivat hieman laimeammat. No, se jää nähtäväksi ja huomiseen lienee syytä yrittää nyt vain asennoitua huumorilla ja huolet haihduttavalla musiikilla.

Sää jatkuu

Kuten se tekee jokaisessa säätiedotuksessa uutisten jälkeen. Sää on ehkä maailman mielenkiinnottomin asia, jota siitä huolimatta vatvotaan ja analysoidaan luultavasti enemmän kuin mitään muuta asiaa. Tässä sohvalla lähes kaikkina päivinä istuskellessani olen ehkä jopa hieman oppinut ymmärtämään tuota melkein vaalikeskustelujakin tylsempää puheenaihetta. Varsinkin viikkoina kun ei jaksa postilaatikkoa pidemmälle on ulkona taajaan vaihtuva ilma päivän lehden kanssa usein ainoa perheen ulkopuolinen kohtaaminen. Jos joku katkaisisi nettiyhteytemme ja alkaisi laittaa aamuisin itse tekemäänsä lehteä postiluukkuumme niin minulle voisi luultavasti syöttää maailmasta mitä tahansa tietoa ja uutisia. Vaikka, että sää ei enää kohta jatkukaan.

Sohvalla istuskellessa näkee myös miten lumiraja vetäytyy seinän vierestä kohti pihaa ja  paljastaa altaan vetistä nurmikkoa. Eron voi havaita päivittäin, vaikka mitta ei montaa senttiä olekaan. Muutenkin monet sääilmiöt ovat tulleet sohvan ja jaksamattomuuden myötä tutuiksi ja niitä on välillä havainnoinut ihan lapsen innolla. Sateen vaihtuminen hiljalleen käsittämättömän isoiksi loskalapasiksi ja niiden läiskähtely piha-aitaamme on ollut yksi varsin mielenkiintoisista ja tämän kevään myötä usein toistuneista prosesseista. Siitä tosin ei kavereiden kanssa saa juttua tovia pidemmäksi, jos nyt siksikään.

Sään sohvatohtorin teoriakokeen sekä käytännönkokeen aiheesta: "pihajään rakenteen analysointi tohveleiden pohjalla" suorittaneena haluan lopuksi sanoa, että minun puolestani nyt on kevät. Siitä vielä todisteena lopputyötäni varten kuuvamani video.

Neljän päivän kankkunen

Pää on tahmeaa siirappia ja tuoksut ovat muuttuneet hajuiksi. Leivänpaahtimesta pomppaava paahtoleipäkin saa melkein oksentamaan etovan pullamaisen tuoksunsa takia. Otsikoita enempää on turha koittaa lukea, saati kirjoittaa. Pää ei anna periksi. On annettava itse, laitettava silmät kiinni ja otettava mahdollisiman hankala asento, johon ei normaalioloissa voisi kuvitellakaan nukahtavansa. Sellaiseen asentoon tällaisessa olossa nukahtaa jostain syystä parhaiten.

Mietin, että kun tämä krapula loppuu niin tilaan pitsan. Oikeasti en pysty miettimään mitään. Korkeintaan sitä, että koska tämä loppuu ja pystyn taas toimimaan.

On siinä ja siinä lisääkö levottomuus levottomuutta vai onko siitä apua. Radio Aallolta luukutetut rokit tuntuvat hetkittäin jopa selventävän ajatusta, mutta pidemmän päälle palauttavat lähtökuoppiinsa. Lasten päättämättömyys tai mitä ikinä tuo kiivas sanojen vaihtaminen onkaan tuntuu kestämättömältä. Ja ehkä juuri siksi niin hyvältä, että se todellakin tuntuu. Se ei ole vain jotain horisontissa kelluvia ääniä vaan pään läpi porautuvaa kinaamista. Tuntee, että on kaikesta huolimatta elossa.

Suunnilleen ensimmäisenä ateriana hoitojen jälkeen eilen illalla syömäni keitetyn kananmunan siivut olisivat voineet olla suoraan Chez Donimiquen alkupalalistalta. Sen verran leuka tärisi kun pistelin niitä haarukalla suuhuni ja join makeaa granaattiomenamehua päälle. Fiilis oli suunnilleen sama kuin lyhyen paaston lopuksi nautittu lusikallinen perunamuusia ja omenaraastetta: ruuasta ei voinut arvata nautintoa. Sytostaattikrapulakin oli jo lähes voitettu. Tämä päivä on mennyt vielä pienissä punaviinihuuruissa pyöriessä, mutta jos uskaltaisin veikata niin arvelisin, että huomenna voisi maistua vihdoinkin se pitsa.

25 prosenttia suoritettu

Tai kukaanhan ei tiedä montako kertaa sytostaatteja oikeasti pitää käydä ottamassa ja mitä kaikea muuta siihen päälle, mutta jos mennään tämän hetkisellä yläkantilla niin yksi neljäsosaa olisi nyt takana. Ja vaikka edessä on vielä ties montako kertaa niin askel kerrallaan sitä pitkääkin matkaa taivalletaan. Pieni paalu tähän paikkaan lienee siis ihan oikeutettu. Onpahan sitten jotain mistä tarrata kiinni jos alamäki alkaa ja jotain mitä vasten peilata tulevia jaksoja. Oli niitä sitten kolme, neljä tai seitsemän.

Tämän kierroksen pahoinvoinninestolääkettä: