Se tulee vihdoin uniin

Näin edellisyönä unta, että olin käymässä lääkärillä ja hän kertoi minulle hoitoni olleen liian lyhyt ja sen vuoksi minun pitäisi aloittaa uusi kolmen kuukauden sytostaattihoito, joka otettaisiin tabletteina itse kotona. Ehdin ajatella vain, että eihän se nyt näin voi mennä ja sitten heräsin. Viime yönä näin samasta aiheesta kertovan tarinan, josta en muista mitään, mutta pitkään sitä olin katsellut aamuisesta väsymyksestäni päätellen.

Unet ovat jännä asia. Vaikka unikirjat lienevät pitkälti humpuukia olen kuitenkin huomannut miten unet eheyttävät ja tuovat valon pilkahduksia hereillä käsitteltäviin ongelmiin. Sitä on vaikea sanoa mikä vaikutus tai ”ratkaisu” milloinkin on, mutta monesti hankalia unia nähtyään huomaa päivien olevan hieman helpompia ilmassa leijuvien mietelmien suhteen.

Näkemistäni unien vaikutuksista on vaikea sanoa mitään, mutta tiedän niiden kumpuavan ainakin pohdinnoistani taudin uusiutumisen suhteen. Nyt kun syksy on taas tullut ja sitä myöten ilmat viilentyneet niin vuoden takaiset muistot sairauden ensioireista nostavat päätään. Selkeinpiä oireita silloin olivat yskä ja iltakuumeilu. Yskä tuntuu tulevan ja menevän kuten se on tehnyt suunnilleen koko elämäni, joten siitä en niin osaa huolestua. Toki syvältä kumpuavat yskökset saavat välillä aikaiseksi tunteen, että taasko.

Iltaisin noussut kuume taas oli niin selkeää, että nyt kun viimeisestä hoitokerrasta on kulunut jo melkein kaksi kuukautta ja lääkityksen vaikutus on hiipunut olemattomiin huomaan taas iltaisin tarkkailevani mahdollista lämmön kohoamista. Ikävimmät muistot ovat kuitenkin kylmän aiheuttamasta tärinästä, joka liittyi ilmeisesti kuumeeseen ja joka iski monesti myös iltaisin tai pitkän ulkoilurupeaman jälkeen. Edellisviikonlopun metsäretkelle lähtiessämmekin puin ihan varoiksi pitkät alushousut, jottei mahdollinen viileys aiheuttaisi mitään vastaavan kaltaisia reaktioita. Ehkä se oli vähän turhaa, mutta eipä siellä merenrannassa silti turhan lämmin ollut. Ainakaan itselläni.

Mitään erityistä ei kuitenkaan ole ilmaantunut ja olonikin on voimistunut ihan silmissä. Myös lääkärit ja muut sairaanhoitohenkilöt ovat sanoneet, että yleensä tämän tyyppinen syöpä on kertaluonteista. Viimeisestä lääkärinlausunnosta tuli tosin huomattua, että tautini oli luokkaa IVB (4B) eli tavallaan huonoin mahdollinen ainakin levinneisyyden osalta. Toki kuvaukset kertovat, että tauti on talttunut, joten luokituksella ei liene sen suurempaa merkitystä enää tässä kohtaa.

Viitaten vielä otsikkoon olen oikeastaan ihan tyytyväinen, että sairaus on päässyt jo näin pitkälle tai tähän vaiheeseen eli uniini. Viimeiseen vuoteenhan en ole nähnyt siitä yhtään ainutta filmiä vaikka isoimman selvitessä luulin toisin. Saapa nähdä kauanko näitä nyt sitten pitää katsella. Erityisiä toiveita ei itselläni ole, mutta varsin konkreettisina pökäleinä näytökset vain tuppaavat viemään unelta levon ja aamulla on kuin ei olisi nukkunut silmäystääkään.

Hyvää yötä,