Pää on tahmeaa siirappia ja tuoksut ovat muuttuneet hajuiksi. Leivänpaahtimesta pomppaava paahtoleipäkin saa melkein oksentamaan etovan pullamaisen tuoksunsa takia. Otsikoita enempää on turha koittaa lukea, saati kirjoittaa. Pää ei anna periksi. On annettava itse, laitettava silmät kiinni ja otettava mahdollisiman hankala asento, johon ei normaalioloissa voisi kuvitellakaan nukahtavansa. Sellaiseen asentoon tällaisessa olossa nukahtaa jostain syystä parhaiten.
Mietin, että kun tämä krapula loppuu niin tilaan pitsan. Oikeasti en pysty miettimään mitään. Korkeintaan sitä, että koska tämä loppuu ja pystyn taas toimimaan.
On siinä ja siinä lisääkö levottomuus levottomuutta vai onko siitä apua. Radio Aallolta luukutetut rokit tuntuvat hetkittäin jopa selventävän ajatusta, mutta pidemmän päälle palauttavat lähtökuoppiinsa. Lasten päättämättömyys tai mitä ikinä tuo kiivas sanojen vaihtaminen onkaan tuntuu kestämättömältä. Ja ehkä juuri siksi niin hyvältä, että se todellakin tuntuu. Se ei ole vain jotain horisontissa kelluvia ääniä vaan pään läpi porautuvaa kinaamista. Tuntee, että on kaikesta huolimatta elossa.
Suunnilleen ensimmäisenä ateriana hoitojen jälkeen eilen illalla syömäni keitetyn kananmunan siivut olisivat voineet olla suoraan Chez Donimiquen alkupalalistalta. Sen verran leuka tärisi kun pistelin niitä haarukalla suuhuni ja join makeaa granaattiomenamehua päälle. Fiilis oli suunnilleen sama kuin lyhyen paaston lopuksi nautittu lusikallinen perunamuusia ja omenaraastetta: ruuasta ei voinut arvata nautintoa. Sytostaattikrapulakin oli jo lähes voitettu. Tämä päivä on mennyt vielä pienissä punaviinihuuruissa pyöriessä, mutta jos uskaltaisin veikata niin arvelisin, että huomenna voisi maistua vihdoinkin se pitsa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti