kesäkuuta 27, 2011

Kymppi takana

Huh, huh. Hoitokerta sujui taas ihan mallikkaasti. Ensimmäistä kertaa kuuntelin musiikkia koko hoidon ajan ja torkuin silmät kiinni lokoisaan asentoon säätämässäni tuolissa. Joka kerta kun avasin silmät maailmasta, johon musiikki ja siitä johdetut ajatukset olivat minut kuljettaneet olin yhtä pöllämystynyt siitä missä oikein olin. Musiikin avulla yritin myös pitää yllä energistä oloa ja uskotella itselleni, että sytostaattien negatiivinen vaikutus on enemmän kiinni niiden tiedostamisesta kuin kehon reaktioista. Ei ollut, mutta ainakin kerta sujui nopeasti reippaita ralleja luukuttaessa.

Kerrassa ei itsessään ollut mitään ihmeellistä, mutta siinä on, että ensimmäistä kertaa joudun käymään toipumisprosessin läpi itsekseni, ilman perhettä. Aiemmat kerrat ovat tavallaan menneet siinä sivussa, vaikka oireet taas tavallaan ovatkin näytelleet pääosaa omissa tuntemuksissani. Nyt pienet sivuosan esittäjät ovat mummolassa ja minä yksin tuntoineni. Saapa nähdä onko tämä helpompaa vai vaikeampaa ilman arjen ruutineja koossa pitäviä elementtejä.

Tosin on heti myönnettävä, että vanhempien luoksehan minä hoidon jälkeen tulin ja ajattelin viettää täällä pahimmat pari päivää. En minä kuitenkaan ihan niin kokeilunhaluinen ole, että jättäisin äidin tarjoaman hoivan käyttämättä kun siihen hänen vapaapäivänsä myötä kerran avautui mahdollisuus.

Tämä jäi käteen juhannuksesta (monen muun hyvän asian ohella kylläkin) ja toimi tänäänkin loistavasti:

kesäkuuta 25, 2011

Luonnollista vastustuskykyä

”Tämä sametinpehmeä, elinvoimaa hehkuva Elovena Välipalajuoma tekee olosi tarmokkaaksi ja saa päiväsi maistumaan auringolta”, lause Elovena Välipalajuoma -tölkin kyljessä

Voitte vain arvata saiko. Lähinnä juoma alkoi maistua samalta kuin suoneen tippuvat sytostaatit. Tai en tiedä miltä ne todellisuudessa maistuvat, mutta suussa ne muodostavat makuja, jotka eivät sinne todellakaan kuuluisi.

Tuli siinä nojatuolissa istuskellessa mietiskeltyä myös, että paljokohan sitä saisi sellaisia pieniä Valion Gefilus -juomia oikein juoda, että ei tarvitsi ottaa hoitojen jälkeisiä Neupogen-pistoksia. Eivät ne tosin taida aivan samalla periaatteella vastustuskykyä lisätä, mutta ihan vain ajatuksena.

Sitten tuli mieleen särkylääkkeet. Ne lupaavaat toinen toistaan nopeampaa ja tehokkaampaa apua kivunlievitykseen, mutta jotenkin sitä alkaa epäillä mainoksissa esillä olevia tuotteita kun ei särky häviä edes kahdella 600 mg Buranalla.

Asia on alkanut pistää silmään luultavasti siksi, että työskentelen itse alalla jossa moisia lauseita kirjoitellaan ja koska olen jälleen kerran alkanut tuntea turhautumista ajatellessanikin töihin paluuta. Ei niin, etteikö lääkemainonta olisi joissain tapauksissa ihan tarpeellista ja varsin tiukasti säädeltyä (jotta sitä voisi verrata muuhun mainontaan), mutta paljonko ihminen oikeasti tarvitsee lääkkeitä?

Olen hoitoni aikana kysynyt monelta lääkäriltä, että pitäisikö minun mahdollisesti käyttää jotain lisäravinteita, vitamiineja ynnä muita tuotteita, jotka auttaisivat toipumisessa tai vastustuskyvyn laskun myötä torjumaan kaikenlaisia pöpöjä. Ainut asia, jonka olen autettuna saanut kuulla on, että D-vitamiinia voisi syödä pimeänä aikana. Muusta ei kuulemma ole juurikaan näyttöä tai hyötyä.

Vaikea todentaa kuinka oikeassa lääkärit lausunnoissaan ovat, mutta ainakin asiat pistävät miettimään, että mihin terve ihminen tarvitsee lisää vastustuskykyä tai muita vatsan hienosäätöjä. Itselleni sanottiin, että tässäkin tilanteessa kaiken tarpeellisen saa monipuolisesta ruuasta ja kun totesin, ettenhän minä pysty syömään kovin monipuolisesti niin ruokaympyrä-ajattelu sai huutia ja minulle kerrottiin, että jos ei pelkkää makaronia popsi niin kyllä pärjää. Siis ei tietenkään koko elämäänsä, mutta pidempään kuin sairaus kestää.

kesäkuuta 23, 2011

Jaksaa jaksaa

Jostain syystä maalin lähestyessä voimat alkavat useimmiten hiipua vaikka mitään todellista syytä ei olisikaan. Matkalla harvemmin on mitään merkitystä, lopun häämöttäminen yleensä riittää. Monesti esimerkiksi lenkillä kotioven lähestyessä alkaa tuntua, että enempää ei olisi enää jaksanutkaan, vaikka edellisillä kerroilla oli tuossa kohtaa vielä monen kilometrin päässä kotoa ja täynnä tarmoa.

Tällä hetkellä edessä on enää kolme kertaa ja kuinka ollakaan alkaa olla sellainen fiilis, että enää ei jaksaisi sitten niin pätkääkään. Toki takana on jo sen verran hoitokertoja, että jaksamattomuudelle on varmasti varsin selkeät syynsä, mutta sen oheen tulleelle levottomuudelle ja kärsimättömyydelle syyt löytynevät näköetäisyydellä siintävästä maaliviivasta. Jotenkaan ei enää vain jaksaisi.

Toisaalta taas jos kertojen määrä olisi pysynyt alkuperäisessä eli kuudessatoista oltaisiin vasta puolessa välissä ja varmasti jaksaisi. Nämä fiilikset tulisivat siten vasta parin kuukauden päästä ja nyt iloittaisiin jäljellä olevasta toisesta mokomasta.

kesäkuuta 13, 2011

Helle ja sytostaatit

Kuumus ja sytostaatit eivät tunnu yhdistelmänä järin toimivalta. Olo on kahden hellepäivän jälkeen kuin jyrän alle jääneellä. Väkisin jaksaa vähän, mutta ei juuri enempää. Ehkä nestetankkaus ei mennyt ihan nappiin, mitä en toisaalta ihmettele ollenkaan. Normaalistikin on hoitojen jälkeen kehotettu juomaan reilusti ylimääräistä nestettä ja helteen vuoksi määrää olisi pitänyt nostaa entisestään. Ei onnistunut. Sen tosin huomasin jo ennen tätä pientä romahdusta kun vesikin alkoi maistua lääkkeeltä eikä siksi uponnut tavanomaiseen tapaan.

Eiköhän tämäkin taas tästä. Uskomattomalta se joka kerta kyllä tuntuu, että kohta voi taas syödä normaalisti ja herkut maistuvat herkuilta. Nyt ei voi edes kuvitella syövänsä...no oikeastaan yhtään mitään. Kovalla tahdolla ja keskittymällä johonkin ihan muuhun kuten televisio-ohjelmiin saan imuroitua vatsaani vähän täytettä. Eilen meni kylmät perunat ja tänään ne toimivat paistettuina. Etukäteen ei osaa sanoa, mutta näkisin tämänkin jo pienenä edistyksenä.

kesäkuuta 10, 2011

Kerta numero yhdeksän

Ulkona on plus kolmekymmentä ja sisällä vähän vähemmän. Tällaisista päivistä hoitaja oli joskus minua varoitellut ja sanonut, että kannattaa kuumuudesta huolimatta pukeutua lämpimästi hoitoon tullessa. Siellä minä sitten istuin farkut jalassa ja huppari ja hattu päässä kun aineet valuivat suoniini. Ja hyvä että istuin. Sen verran nimittäin tuli taas vilu, että vielä ulkona auringonpaisteessakaan kyytiä odotellessani varustus ei tuntunut yhtään liioitellulta.

Muutoin kaikki meni vanhaan malliin. Lääkärikään ei tuntenut tai kuullut omituisuuksia eli senkin puolen voinen olla huoletta. Kolme kertaa olisi vielä jäljellä, jonka jälkeen alkaa kolmen kuukauden odotus loppuhoitojen toimivuutta selvittävään kontrollikuvaan. Paljon on kaikenmoista kontrollia kuulemma senkin jälkeen tiedossa, mutta ensimmäinen lienee jännittävin.

Asiaa en kuitenkaan aio miettiä tämän enempää vaan jatkaa kesälomani viettoa välittämättä tuon taivaallista alkavista sivuoireistakaan. Tänä vuonna olen päättänyt pitää kerrankin kunnon loman ainaisen neljän viikon sijaan. Opettajilla lomat ovat mielestäni kohdallaan, joten itsekin aloitin kesäloman kuun alussa ja päätin jatkaa sitä elokuun puoleen väliin jolloin vanhimmalla pojallamme alkaa esikoulu. Silloin voi itsekin siirtyä taas arkiaikaan ja alkaa mietiskellä töihin paluuta tai muuta vastaavaa.

Jotenkin sitä huomaa näin hoidon käydessä kohti loppua ajatusten siirtyvän pidemmälle tulevaisuuteen. Aluksi sitä meni enemmän hoitokerta kerralla ja pienillä etapeilla, mutta nyt alkaa enemmän miettiä jo sairasloman loppumista ja hoidon jälkeistä elämää.

Äänikin on tässä kaiken tohinan keskellä alkanut palautua tai ainakin kuulua paremmin kuin aikoihin. Välillä pystyn jopa huutamaan pihan toiselle puolelle niin ettei naapureiden tai kylässä olevien kavereiden tarvitse avittaa asian perille menossa. Ihan se ei ole vielä entisensä, mutta kuulostaa jo omiin korviin nauhalta kuunneltuna ihan oikealta ääneltä. Päässä kaikki kuulostaa vieläkin vähän hassulta. Suunnilleen samalta kuin oman äänen kuuleminen nauhalta joskus kouluaikoina. Sen jälkeen sitä ei ole juuri tullut mistään kuunneltua.

Tämä on niin kesä: