Pikkuhiljaa putkahdellen

Viimeisestä hoitokerrasta on jo lähes neljä viikkoa eli olen saanut olla sytostaateitta jo kaksi viikkoa tavanomaista jaksoa kauemmin. Jaksaminen on ehkä hiljalleen alkanut lisääntyä vaikka luulenkin, että suurin harppaus on harhaa ja johtuu lähinnä mielen piristymisestä ja ensimmäisen kontrollikuvauksen tuloksista. Mitään suurempia odotuksia ei minulla ole kuntoutumiseni suhteen toisaalta edes ollut, mutta toki jo nyt huomaan, että syyskuun alkuun kaavailtuja hataria pohdintoja täytyy siirtää luultavasti ainakin kuukaudella. Mutta mitäs siitä, saapahan nyt nauttia tästä tekemättömyydestä hetken ihan ilman kuvotusta ja särkyjäkin.

Ensimmäisinä iltoina tulosten kuulemisen jälkeen huomasin, että vasta silloin aloin pikkuhiljaa aavistaa mitä kaikkea sitä on viimeisen vuoden aikana joutunut oikein kokemaan. Sitä on jotenkin elänyt niin päivän kerrallaan, että minkäänlaista kokonaiskuvaa sairaudesta tai sen seurauksista ei ole päässyt muodostumaan. Muutenkin ilmaan on putkahdellut kysymyksiä, joita hoitojen aikana ei halunnut tai edes osannut esittää. Useinhan asioiden käsittely alkaa vasta jälkeenpäin kun pahimmasta on jo selvitty. Omalla kohdallani asian aktiivista käsittelyä kuvaavampi termi lienee juurikin tuo putkahtelu. Ainakin vielä käsittelyyn liittyvä keskittynyt pohdinta on jäänyt vähemmälle ja ajatuksia on vain pompsahdellut päähäni.

Luulen kuitenkin, että jonkinlainen asian päättäminen voisi olla paikallaan, vaikka sitten vähän teennäisemminkin. Toisaalta Tyksin puolesta pääsee keskustelemaan myös ihan ammatti-ihmisten kanssa, mikä voisi olla vieläkin hedelmällisempää. En kuitenkaan halua vetää kuin korkeintaan uuden symbolisen lähtöviivan johonkin sairauden ja terveyden väliin. Niin paljon sitä on kuitenkin kaikesta oppinut ja saanut, vaikka sitten vähän rankemman kautta, että ei niistä halua luopua. Pahasta olosta, säryistä ja kivuista olen toki valmis päästämään irti, mutta niitä nyt on luultavasti kuitenkin luvassa joskus tulevaisuudessa. Muodossa tai toisessa.

Edelliseen lauseeseen tuntui ikävältä päättää, joten kirjoitin vielä tämän.

Ensimmäisen kontrollin jälkeiset fiilikset

Viimeksi olen varmaan joskus teininä odottanut silloisen tyttöystävän puhelinsoittoa yhtä paljon kuin tänään lääkärin yhteydenottoa. Erona ehkä vain se, ettei tarvinnut päivystää seinään kytketyn puhelimen vieressä ja nostella luuria kuunnellakseen toimiiko puhelin vaan pystyi liikkumaan vapaammin ja riitti kun välillä vilkaisi ruutuun nähdääkseen palkkeja olevan tarpeeksi jäljellä.

Lääkäri aloitti varsin rauhallisesti toteamalla soittavansa PET-kuvauksesta, joka tehtiin 3.8. ja siihen liittyvästä lausunnosta, jonka mukaan...Siinä vaiheessa olin jo monta kertaa meinannut sanoa, että tiedetään, eteenpäin. Tuloksiin päästyään hän totesi kuvien olevan puhtaat eli näyttävän juuri siltä kuin pitääkin. Sanamuodoista minulla ei oikeasti ole enää mitään mielikuvaa, sillä minua kiinnosti vain onko kaikki kunnossa vai eikö ole.

Nyt voisi juoda lasin kuohuvaa, mutta ei taida vielä tohtia. Mutta ehkä jo muutaman viikon päästä kun ollaan päästy normaalista kaksiviikkoisesta selkeästi pidemmälle.

Tästä se taas lähtee. Ei ehkä ihan vielä tällä meiningillä, mutta kuitenkin:

Radioaktiivinen mies

Tänään oli jälleen PET-kuvaus. Näin kolmannella kerran se oli jo ihan peruskauraa. Jännää oli sen sijaan nähdä alkuvuodesta ensimmäiseen kuvaukseeni täyttämä henkilö- ja sairaustietolomake. Totesin kysyttäessä vastaaottotädille, että eipä niihin tietoihin vissiin mitään muutoksia ole tullut ja kun sain lapun jouduin rastittamaan sen melkein ylhäältä alas ja täyttämään vielä monet väliin jääneet aukotkin. Moni kohta oli vieläpä sellainen, jota en ensimmäisellä kerralla edes ymmärtänyt. Nyt nekin olivat arkipäivää ja tajusin moisia lääkkeitä saadun tai testejä tehdyn. Ilmeisesti toisella kerralla lappu oli jäänyt korjaamatta tai sitten minulla vain annettii vahingossa aiempi versio.

Paha olo alkaa väistyä ja ruoka taas maistua. Tai eipä se juuri millekään vielä maistu, mutta pystyy jo syömään kaikenmoista. Asia on kuten aiemmillakin kerroilla, joskin tällä kertaa voinen odottaa makuaistin vihdoin palutuvan ja ruokahalun jäävän pysyväksi. Hajutkin toivottavasti lievenevät normaalille tasolleen eikä tarvitse joka kerta keittiöön tai kylpyhuoneeseen mennessä pelätä oksennusreaktiota. Kylpyhuoneestakin, ihan ilman että kukaan on käynyt siellä edes asioilla, luikertelee nenään etovia hajuja. Monet niistä tiedän tuoksuiksi, kuten erilaiset kylpygeelit tai mitkä lie, mutta sytostaattien jälkeen joudun suihkuttamaan lapsetkin hajuttomalla Erisanilla muiden aineiden sijaan.

Viikon päästä kuulen tuloksista ja silloin vedetään lippu salkoon. Tuloksista riippuen joko puolitankoon tai tappiin asti. Itse tietysti toivon ja haluan myös vahvasti uskoa jälkimmäiseen, mutta toki toinenkin vaihtoehto mietityttää. Onhan ennen taudin varmistumista kuitenkin käyty melkein puolen vuoden arvelut sairauden pahan- ja hyvänlaatuisuuden välillä ja pääosin pysytelty hyvän puolella.

Mutta se on vain viikko ja sinäkin aikana ehtii taas piristyä ja nauttia siitä kun pystyy jälleen olemaan.