huhtikuuta 29, 2011

Kierros numero kuusi

Eilen ei puhelin soinut. Tällä kertaa tosin toivoin sen soivan, sillä hoitaja oli luvannut lääkärin soittavan kontrollikuvauksen tuloksista. Ilta meni hieman mietteliäissä tunnelmissa, vaikka yritin asiaa olla sen enempää ajattelematta. Vastaus oli kuitenkin jo niin lähellä, että se tuntui varsin hankalalta. Onneksi uni kuitenkin tuli ja sitä myöten uusi aamu.

Tänään hoitaja sitten luki lääkärin saneleman vastauksen minulle ja sain vihdoin huokaista helpotuksesta: kaikki oli kuten pitääkin. Alku vuodesta löytyneet pesäkkeet olivat kadonneet tai ainakin pienentyneet huomaamattomiksi ja kuvat noin muutenkin kunnossa. Kattavan raportin kuulen seuraavalla lääkäri käynnillä jos haluan tietää, mutta tässä kohtaa tämä tieto riittää loistavasti. Ja kyynelhän siinä sitten lopuksi vierähti. Ei voinut mitään.

Jos kaikki jatkuu samaan malliin niin tänään ollaan sitten yhtäkkiä jo hoidon puolessa välissä. Ei oikein jaksa vielä ymmärtää, sillä sen verran tämän päiväiset sytostaatit veivät taas voimia. Näillä uutisilla kuitenkin jaksaa hienosti eteenpäin ja taistella taas tulevat neljä viisi päivää ennen olon normalisoitumista.

Rakkaudella.

huhtikuuta 26, 2011

Olemisen sietämätön keveys

Viime viikolla vaihdoin kesärenkaat. Asia ei sinänsä liity sairauteeni, paitsi siltä osin etten vaihtanut. Isä vaihtoi ja veli kantoi renkaita varastosta autolle ja takaisin. Itse jaksoin juuri ja juuri pyöritellä talvirenkaat suojapusseihin ja merkitä ne teipillä.

Tilanne on viime aikoina ollut varsin tavanomainen: eilen katselin kun luonamme käymässä olleet ystävät kantoivat autotallista pihakalusteet takapihallemme ja itse vain olla ihmettelin. Tosin nykyään pelkässä olemisessa ja ihmettelyssäkin on jo sen verran hommaa, että olen päätynyt ajattelemaan sen tämän hetkiseksi päätyökseni. Kelalta saan hommasta saman verran kuin heikoimmin palkatuista pätkätöistä millaiseksi tämän toivon jäävänkin.

Tässä olemisessa ja jaksamattomuudessa yksi vaikeimmista asioista on juuri kykenemättömyys tehdä ja osata antaa asioiden vain olla. Kaikkia asioitahan ei noin muutenkaan tarvitse hoitaa, mutta ne mitkä pitää täytyy monesti antaa jonkun muun tehtäväksi. Pitää oppia ottamaan apua vastaan välillä varsin pieniinkin askareisiin, joiden suorittamista joutuu sitten itse seuraamaan vierestä.

Omalle luonteelleni ei vain koskaan ole ollut kovin helppoa katsella kun muut tekevät. Aina on pitänyt mennä osallistumaan tai ainakin kysymään voiko olla avuksi. Sairauden myötä asiasta on kuitenkin pitänyt antaa periksi ja antautua autettavaksi. Tiedä sitten mikä siinäkin haraa vastaan, sillä jos vain ajattelee mitä itse tekisi samanlaisessa tilanteessa vastaus olisi täysin selvä ja samanlainen kuin ystävillämme.

huhtikuuta 25, 2011

I Like Zofran

Viimeisen hoitokerran jälkeen sain uuden pahoinvoinninestolääkkeen (Zofran), joka on toiminut edellistä lääkettä (Primperan) huomattavasti paremmin. Vaikka hoitokerta itsessään oli jotenkin ahdistava (kättä särki, vilutti ja oli muutenkin huono olla) on lääke pitänyt kuvotuksen varsin kiitettävästi loitolla. Myös pää ja ajatukset ovat pysyneet ensiksi käyttämäni pillerin sivuoireita huomattavasti selkeämpinä.

Voisi sanoa, että välillä oloni on ollut jopa lähes normaali. Tässä kohtaa normaali ei tosin tarkoita sitä tavanomaista oloa, joka minulla oli vaikkapa viime kesänä ennen epämääräisen kuumeilun alkamista vaan ennemminkin tilaa, jossa pystyy oma-aloitteisesti tarttumaan askareisiin ja viemään ne alusta loppuun. Tilaa jossa tuoksut pysyvät tuoksuina ja ajatukset arkisina.

Arkisten ajatusten väliin tuppaa vain välillä ikävästi tunkemaan loppuviikosta tulevat kontrollikuvauksen tulokset. Toisaalta jos uskoisi lääkäriä ja uskaltaisi omasta olosta jotain ennustaa niin ehkä niistä ei kannattaisi sen enempää huolta kantaa. Ja ehkäpä en nyt kannakaan vaan menen pihalle paistavaan aurinkoon istuskelemaan ja katsomaan kun lapset leikkivät jotain missä kiivetään kepit kädessä leikkimökin katolle ja pallo lentää.

huhtikuuta 19, 2011

Väliaikakatsaus

Huomenna on tiedossa yhdenlainen totuuden hetki eli PET-kuvaus, josta nähdään onko tähän mennessä annetuista sytostaateista ollut hyötyä vai pitääkö keksiä jotain muuta. Lääkäri kyllä vakuutteli moneen kertaan, ettei asiasta tarvitse olla huolissaan ja että kontrollilla lähinnä vain varmistellaan kaiken menneen todellakin niin kuin on pitänyt. Pakko kuitenkin myöntää, että vakuutteluistakin huolimatta jonkin verran jännittää.

Kuvaus itsessään ei ole kummoinen tapahtuma verrattuna moneen muuhun tutkimukseen. Aluksi suoneeni tuutataan radioaktiivista merkkiainetta ja sen leviämistä kehoon odotellaan noin tunnin verran. Sen jälkeen siirrytään kuvaushuoneeseen ja siellä minut pakataan kapealle levylle, jota sitten kuvaustilanteessa liikutellaan edestakaisin PET-laitteen noin 70 cm halkaisijaltaan olevassa aukossa. Kuvaus kestää noin puolituntia ja sen jälkeen homma onkin jo ohitse.

Ensimmäisellä kuvauskerralla vuoden alussa hoitaja muisti kertoa, että loppupäivän aikana kannattaa juoda paljon, jotta merkkiaine poistuisi kehosta nopeammin. Sen sijaan hän meinasi unohtaa kertoa, ettei samana päivänä kannata ottaa pieniä lapsia syliin, jotta he eivät saisi säteilyä itseensä. Myös vaimon halaamista suositeltiin välttämään kun kerroin hänen olevan raskaana. Ihan kiva.

Tuloksista tosin kuulen vasta viikonpäästä torstaina, jolloin lääkäriryhmä kokoontuu käsittelemään kuviani. Siihen asti pitäisi keksiä jotain muuta ajateltavaa.

huhtikuuta 14, 2011

Viides erä

Tänään ei gongi soinut keskeytyksen merkiksi, joten huomenna alkaa viides erä herra Hodgkinia vastaan. Olo on tällä hetkellä kohtalaisen normaali perusväsymystä ja pientä flunssan poikasta lukuunottamatta. On vain jotenkin hankala koittaa asennoitua huomisesta alkavaan viikon mittaiseen huonoon oloon kun pitkästä aikaa jaksaisi taas puuhastella kaikenmoista ilman että päässä surraa tai mahassa kiertää.

Jo pelkkä ajatus siitä, että sisälleni tiputetaan melkein litra erilaisia myrkkyjä, siltä ne sivuvaikutustensa vuoksi tuntuvat, saa vatsan vääntelemään. Olen yrittänyt ajatella sytostaatteja jonain parantavana nektarina, joka hoitaa kehoani ja tuhoaa siellä asuvan pahan. Olen myös miettinyt salpaajia suoniin lähetettävinä pieninä kehon torjuntajoukkoina kuten sarjassa Olipa kerran elämä. Mutta keho tuntuu muistavan eikä mielikuvista ole ollut toivottua apua.

Ehkäpä uudesta pahoinvoinninestolääkkeestä löytyy paremmat tehot ja vähemmän pään sekaisin pistäviä aineksia, jotta seuraavalla kerralla mielikuvat myrkystä olisivat hieman laimeammat. No, se jää nähtäväksi ja huomiseen lienee syytä yrittää nyt vain asennoitua huumorilla ja huolet haihduttavalla musiikilla.

huhtikuuta 08, 2011

Sää jatkuu

Kuten se tekee jokaisessa säätiedotuksessa uutisten jälkeen. Sää on ehkä maailman mielenkiinnottomin asia, jota siitä huolimatta vatvotaan ja analysoidaan luultavasti enemmän kuin mitään muuta asiaa. Tässä sohvalla lähes kaikkina päivinä istuskellessani olen ehkä jopa hieman oppinut ymmärtämään tuota melkein vaalikeskustelujakin tylsempää puheenaihetta. Varsinkin viikkoina kun ei jaksa postilaatikkoa pidemmälle on ulkona taajaan vaihtuva ilma päivän lehden kanssa usein ainoa perheen ulkopuolinen kohtaaminen. Jos joku katkaisisi nettiyhteytemme ja alkaisi laittaa aamuisin itse tekemäänsä lehteä postiluukkuumme niin minulle voisi luultavasti syöttää maailmasta mitä tahansa tietoa ja uutisia. Vaikka, että sää ei enää kohta jatkukaan.

Sohvalla istuskellessa näkee myös miten lumiraja vetäytyy seinän vierestä kohti pihaa ja  paljastaa altaan vetistä nurmikkoa. Eron voi havaita päivittäin, vaikka mitta ei montaa senttiä olekaan. Muutenkin monet sääilmiöt ovat tulleet sohvan ja jaksamattomuuden myötä tutuiksi ja niitä on välillä havainnoinut ihan lapsen innolla. Sateen vaihtuminen hiljalleen käsittämättömän isoiksi loskalapasiksi ja niiden läiskähtely piha-aitaamme on ollut yksi varsin mielenkiintoisista ja tämän kevään myötä usein toistuneista prosesseista. Siitä tosin ei kavereiden kanssa saa juttua tovia pidemmäksi, jos nyt siksikään.

Sään sohvatohtorin teoriakokeen sekä käytännönkokeen aiheesta: "pihajään rakenteen analysointi tohveleiden pohjalla" suorittaneena haluan lopuksi sanoa, että minun puolestani nyt on kevät. Siitä vielä todisteena lopputyötäni varten kuuvamani video.

huhtikuuta 05, 2011

Neljän päivän kankkunen

Pää on tahmeaa siirappia ja tuoksut ovat muuttuneet hajuiksi. Leivänpaahtimesta pomppaava paahtoleipäkin saa melkein oksentamaan etovan pullamaisen tuoksunsa takia. Otsikoita enempää on turha koittaa lukea, saati kirjoittaa. Pää ei anna periksi. On annettava itse, laitettava silmät kiinni ja otettava mahdollisiman hankala asento, johon ei normaalioloissa voisi kuvitellakaan nukahtavansa. Sellaiseen asentoon tällaisessa olossa nukahtaa jostain syystä parhaiten.

Mietin, että kun tämä krapula loppuu niin tilaan pitsan. Oikeasti en pysty miettimään mitään. Korkeintaan sitä, että koska tämä loppuu ja pystyn taas toimimaan.

On siinä ja siinä lisääkö levottomuus levottomuutta vai onko siitä apua. Radio Aallolta luukutetut rokit tuntuvat hetkittäin jopa selventävän ajatusta, mutta pidemmän päälle palauttavat lähtökuoppiinsa. Lasten päättämättömyys tai mitä ikinä tuo kiivas sanojen vaihtaminen onkaan tuntuu kestämättömältä. Ja ehkä juuri siksi niin hyvältä, että se todellakin tuntuu. Se ei ole vain jotain horisontissa kelluvia ääniä vaan pään läpi porautuvaa kinaamista. Tuntee, että on kaikesta huolimatta elossa.

Suunnilleen ensimmäisenä ateriana hoitojen jälkeen eilen illalla syömäni keitetyn kananmunan siivut olisivat voineet olla suoraan Chez Donimiquen alkupalalistalta. Sen verran leuka tärisi kun pistelin niitä haarukalla suuhuni ja join makeaa granaattiomenamehua päälle. Fiilis oli suunnilleen sama kuin lyhyen paaston lopuksi nautittu lusikallinen perunamuusia ja omenaraastetta: ruuasta ei voinut arvata nautintoa. Sytostaattikrapulakin oli jo lähes voitettu. Tämä päivä on mennyt vielä pienissä punaviinihuuruissa pyöriessä, mutta jos uskaltaisin veikata niin arvelisin, että huomenna voisi maistua vihdoinkin se pitsa.

huhtikuuta 01, 2011

25 prosenttia suoritettu

Tai kukaanhan ei tiedä montako kertaa sytostaatteja oikeasti pitää käydä ottamassa ja mitä kaikea muuta siihen päälle, mutta jos mennään tämän hetkisellä yläkantilla niin yksi neljäsosaa olisi nyt takana. Ja vaikka edessä on vielä ties montako kertaa niin askel kerrallaan sitä pitkääkin matkaa taivalletaan. Pieni paalu tähän paikkaan lienee siis ihan oikeutettu. Onpahan sitten jotain mistä tarrata kiinni jos alamäki alkaa ja jotain mitä vasten peilata tulevia jaksoja. Oli niitä sitten kolme, neljä tai seitsemän.

Tämän kierroksen pahoinvoinninestolääkettä: