syyskuuta 12, 2012

Kaikki kunnossa

Kuvauksessa ei ollut näkynyt poikkeavia löydöksiä ja veriarvotkin olivat kohdillaan. Kaikki siis edelleen hyvin. Ja se jos mikä on hienoa!

Alitajuntakin on hieno asia. Se käsittelee puolestamme asioita, jotka mielessämme pyöriessä veisivät turhaa tilaa muilta toimiltamme ja luultavasti vain stressaisivat kamalasti. Alitajunnan ansiosta asioita voi tarkastella valikoidusti unissa ja kantaa vain sen tarvitseman energian seuraukset kehossaan eli ainakin minun tapauksessani huonosti nukutut yöt. Tai ainakin jotenkin näin itse ajattelen asian ja haluan uskoa. Totuudesta en mene takuuseen.

Kontrollikäynnin jälkeen kävi kuten olin uumoillutkin eli väsymys, mahdollisesti myös jonkinlainen levollisuus, alkoi hiljalleen vallata kehoani. Illalla nukahdin sohvalle ja nukuin yön muutenkin sikeästi. Vaikka edellisen vähintään kahden viikon aikana kertynyt väsymys painaa kuin olisi toipumassa flunssasta tai juossut liian pitkän lenkin helteisessä säässä niin kehossa se tuntuu jotenkin vain todella hyvältä. Mukavaa olla pitkästä aikaa väsynyt ja tietää, että sieltä se uni tulee kun pään saa taas tyynylle. Päivälläkin tuli.

Seuraava kontorolli onkin minulle kerrotuista ennakkotiedoista poiketen vasta vuoden päästä. Sekin tuntuu hienolta. Olosta ja sen muutoksista taudin uusiutumisen kuulemma yleisimmin huomaa. Kuvantamiset tuovat enemmänkin turvaa itse potilaalle kuin löytöjä tai vihjeitä syövän uusiutumisesta. Näin olen siis itse eräältä minua hoitaneelta lääkäriltä kuullut ja kyse oli käsittääkseni ainakin lymfoomista.

Mutta mitäpä sitä ei voisi sattua ilman syöpääkin. Kuten joskus olen tainnut kirjoittaakin, että uusiutuessaan se on sitten jo uusi tauti ja asia pitänee kohdata niistä lähtökohdista. Ei enää vuosi sitten sairastetun taudin näkökulmista. Nyt kuitenkin mennään näin ja se tuntuu hyvälle. Lääkäristä lähtiessäni alkoi eräissä liikennevaloissa päässäni soida tämän biisin kertosäe (tarinan voitte unohtaa). Ehkä vähän mauton valinta, mutta meininki on kohdillaan.

syyskuuta 09, 2012

Kohtaamisia

Näin muutama yö sitten unta, että sairauteni oli uusiutunut. Unessa minua hoiti kolme nuorta tyttöä, jotka vain kikattivat ja höpöttivät keskenään kaikenlaista turhanpäiväistä. Tipan laittaminenkin oli yhtä sähellystä ja ennen kuin sitä minulle laittanut tyttö pääsi pistämiseen asti nousin tuolista ja lähdin menemään. Sanoin, että minä en halua tällaista, en hoitoa enkä kohtelua. Sitten aloin itkemään. Itkin kunnes yksi tytöistä juoksi perääni ja huusi, että olin unohtanut kassini hoitosaliin. Kiitin ja jäin katsomaan häntä kuin hänellä olisi ollut vielä jotain sanottavaa. Hetken hiljaisuuden jälkeen tyttö rohkastui ja pyysi minua tulemaan takaisin. He lupasivat käyttäytyä paremmin. Sitten heräsin.

Itse tulkittuna uni kertoi mieltäni kaihertavasta kontrollikäynnistä ja sen ikävämmästä lopputulemasta. Jollain tavoin uni kertoi myös tämän hetkisestä suhteesta opiskeluuni, luokkaamme ja kouluumme ylipäätään. Ei niin, että kaikki opiskelijat olisivat kuten unessani vaan pieni osa heistä.

Hoitojeni aikana kohtasin pääasiassa vain mukavia hoitajia. Mukavuus ei tässä tapauksessa välttämättä tarkoita sitä mitä se oman kaverin kohdalla saattaisi tarkoittaa vaan pikemminkin sellaista luontevaa ja asiallista ihmisten kohtaamista. En oikeastaan missään kohtaa tuntenut, että minua olisi jätetty yksin oman onneni nojaan vaan aina oli joku ihminen, joka piti huolen tai kenen puoleen saattoi kääntyä. Ainoastaan kerran meinasi epätoivo iskeä kun taudin selvitysvaiheessa eräs hoitaja ei suostunut antamaan minulle soittoaikaa lääkärille, vaikka siitä oli hänen kanssaan niin sovittu. Asia kuitenkin ratkesi jo toisella soittokerralla hoitajan pahoitellessa edelliskertaista kiirettään. Hän taisi soittaa jopa itse muutaman päivän päästä takaisin.

Koulussamme on nuorisopuoli sekä aikuisopiskelijoita. Ikä ei mielestäni vaikuta kykyyn tai taitoon kohdata toisia ihmisiä, vaikka unessa asia olikin personoitunut nuorempiin henkilöihin. Kyse lienee pikemminkin asenteesta nähdä toisen tila ja halusta kohdella häntä ihmisläheisesti ja -arvoisesti. Olipa toinen sitten lapsi tai vanhus tai jotain siltä väliltä niin ei hänen ihmisyytensä mihinkään katoa hänen ollessaan sairas taikka muuten avun tarpeessa. Asia ei tietenkään ole pelkästään hoitoalan ongelma vaan ihan arkisessakin kanssankäymisessä monesti esiintyvä vääristymä. Toisen ihmisen kohtaaminen ei aina ole niin helppoa ja luonnikasta kuin sen vaikkapa eri palveluammateissa työskenteleville luulisi olevan, mutta ehkei niistä tässä sen enempää.

Itse olen kuitenkin ollut todella tyytyväinen kohteluuni terveydenhuollon asiakkaana, vaikka päinvastaisia kirjoituksia saakin varsin usein kuulla tai lukea lehdistä. Harvoin kuitenkaan samaistun noihin tarinoihin, vaikka saatankin tunnistaa joitain piirteitä kohtaamisistani tai odotustiloissa näkemistäni tilanteista. Voin vain toivoa, että osaisin valmistuttuani itse toimia kuten  minua on kohdeltu, enkä kuten nimimerkkien varjoista terveyskeskuksen palvelua moittivia henkilöitä on palveltu.

elokuuta 29, 2012

Menneitä ja tämän päiväisiä

Osallistuin keväällä erääseen tutkimukseen, jossa haastateltiin syöpää sairastaneita/sairastavia. Syövästä ja siihen liittyvistä asioista oli yllättävän helppo puhua ja vastailla esitettyihin kysymyksiin. Tilaisuus oli kaikin puolin varsin leppoisa. Seuraavana päivänä olin kuitenkin hieman pahoinvoivan oloinen ja muutenkin jotenkin nuutunut. Vasta illemmalla osasin arvella, että asia saattaisi johtua mitä todennäköisemmin edellisenä päivänä käsitellystä aiheesta. Muutaman päivän päästä haastattelusta päätin käydä lukemassa läpi blogini, sillä mieleni teki ensimmäistä kertaa, ja hieman myös haastattelun herättelemänä, katsoa millaista minulla hoitojen aikana oikein oli ollut. Seuraavana päivänä olo oli jälleen kuten haastattelun jäljiltä.

Sairauteni aikana sain vihdoin tehtyä päätöksen alan vaihdosta ja päätin aloittaa opiskelun sosiaali- ja terveysalalla mainosalalla työskentelyn sijaan. Opinnot ovat myös monesti herättäneet miettimään sairauttani, sillä eri kursseilla sen saa läpikäymieni kokemusten kautta liitettyä lähes aiheeseen kuin aiheeseen. Sairaudestani en kuitenkaan ole maininnut kuin muutamalle lähimmälle luokkakaverilleni. Jotenkin vain tuntuu, että asiaa ei tee mieli avata kaikkien ruodittavaksi, vaikka siitä toisaalta saattaisi olla myös hyötyä muilla oppilaille. En myöskään jaksaisi vatvoa tai käsitellä asiaa omaa mieltäni enempää vaan antaa asian olla ja putkahdella pinnalle omalla painollaan.

Ja eikä siinä varmasti mitään. Lähinnä vain mietin, että syöpä näemmä herättää edelleen varsin vahvoja tunteita, jotka muuttuvat jopa ihan fyysisiksi oireiksi sitä enemmän miettiessäni. Koulun takia asia pyörii päässäni siis lähes päivittäin, mutta ei onneksi mitenkään rasittavasti. Lähinnä koen siitä olevan apua asioiden ymmärtämisessä kun saan liitettyä minulle vieraat asiat johonkin kokomukselliseen ympäristöön.

Haastattelusta muistan lämpimän tunnelman ja joitain pohdintojani ja niihin johdattelevia kysymyksiä, mutta päällimmäisenä mieleeni jäi kysymys siitä, että uskonko tai ajattelenko silloisen oloni pysyväksi. En muista tarkalleen mitä vastasin, mutta minulla on mielikuva, että uskoin oloni ainakin jossain määrin säilyvän, sillä koin sen jotenkin rakentuneen sisälleni. Ja niin voin ajatella edelleenkin kun esimerkiksi näin jälkeenpäin luen otsikolla Puolen vuoden kontrolli kirjoitettua tekstiä. Asiat olivat silloin ehkä enemmän pinnalla ja niistä puhui ja ajatteli jotenkin kirkkaammin. Edelleen tunnen samoja asioita ja vieläpä varsin vahvasti, mutta niistä on kadonnut sellainen pintakiilto ja ne tosiaan lienevät ennemminkin vain asettuneen taloksi.

Nyt on siis kuvaus ohitse ja olo jotenkin edelliskertoja väsyneempi. Toisaalta enpä niistä oikeasti taida paljon edes muistaa. Vielä pitäisi hieman juoda suoneen tuutatun varjoaineen vuoksi ja sitten nukkumaan. Tuloksista kuulen lääkärin vastaanotolla noin parin viikon päästä. Silloin taas ellei aiemmin tule mitään mieleen.


elokuuta 28, 2012

Kolmas kontrollikuvaus

Taas on puoli vuotta vierähtänyt. Blogin pariini olen sinä aikana palannut vain muutaman kerran. Toisella kerralla kävin lukemassa kirjoitukseni ensimmäisestä viimeiseen ja toisella piti tarkistaa, että vieläkö tämä on täällä. Ja täällähän tämä.

Kutsu huomenna olevaan kontrollikuvaukseen tuli suunnilleen seuraavalla viikolla edellisen kontrollikäynnin jälkeen. Eipä siinä mitään. Ainakin tiesi heti, että huolenpito jatkuu, mutta toki mieleen tuli myös ajatus hieman pidemmästä tauosta asiaan liittyvien hoitotoimien suhteen.

Puoli vuotta on mennyt hienosti. Mitään tautiin tai lähinnä ennen taudin diagnosointia edeltäneisiin oireisiin ei ole ilmaantunut. Välillä sitä on tuntenut jotain hoitojen aikaisia oloja varsinkin tiettyjen ruokien kohdalla. Pahimman ällötyksen aiheuttaa punaviini, jota en edelleenkään pysty juomaan, mutta jostain syystä myös vesimelonin olen joutunut uhraamaan ruokavaliostani. Liekö sitä tullut helppoutensa takia syötyä hoitojen aikana pahimpien olojen velloessa mahassa. Myös joitain ihan fyysisiä tuntemuksia on välillä palannut hetkeksi muistuttamaan hoidoista, mutta mitään pidempiaikaisempaa tai pysyvämpää ei ole ilmaantunut.

Kunto on palaillut normaaliksi tai suunnilleen samalle tasolle, jolla se oli pari vuotta sitten eli ennen yskän ja kuumeilun alkua. Hoitojen loputtua oli vaikea ymmärtää, että kuntoutuminen saattaa oikeasti kestää jopa vuoden ja, että yleensä se on jopa aivan normaaliaika. Keväällä ei esimerkiksi saunomisesta tullut vielä mitään, mutta nyt se tuntuu taas ihan hyvältä. Myös pidemmät lenkit sujuvat varsin mukavasti eikä palautuminenkaan vie tuhottomasti aikaa. Mitään ihmeempää kuntoutussuunnitelmaa en ole noudattanut vaan koittanut liikkua oman jaksamiseni rajoissa.

Vaikka asiat ovat kuten ovat niin siitä huolimatta huomiseen kuvaukseen meno hieman jännittää. Asteikolla yhdestä kymmeneen totuus lienee jossain kahdeksan huitteilla. Ja kuten olen tainnut joskus mainitakin niin kuvaushan ei sinänsä ole mitenkään jännittävä tai ihmeellinen vaan tulokset, jotka se tuo julki. Niiden kuulemista tosin pitää odotella vielä muutaman viikon eli ehkä pidän parin viikon tauon jännittämisessä ja jännitän loput vasta edellisenä iltana ja vastaanotolla odotellessani lääkärin kutsua.

Nyt unille ja huomiseen.

maaliskuuta 01, 2012

Ei mitään huomautettavaa tuloksista

Otsikon sanat totesi lääkäri suunnilleen ensimmäiseksi kun maanantaina astuin hänen huoneeseensa ja ojentauduin ottamaan kahta pöydälle tulostettua lappua. Jännitys, joka onneksi alkoi vasta edellisenä päivänä lounaalla ja vei yöunet, helpotti suunnilleen heti.

Tiedä sitten mitä siinä oikein jännitti, mutta luulen sen johtuneen jotenkin kahden mahdollisen vaihtoehdon ääripäistä. Minkäänlainen harmaa-alue ei vain ole pälkähtänyt mieleeni. Tai ehkäpä se on alue, jolla sitä elää. Kontrollitulokset kuultuaan sitä tavallaan pamahtaa aivan toiseen päätyyn, josta sitten lähtee taas hiljalleen palautumaan takaisin kohti keskikenttää. En tiedä ja liekö sillä tässä kohtaa mitään merkitystäkään. Kunhan pohdin.

On kuitenkin hienoa, että tulokset olivat oloni kanssa samoilla linjoilla eikä mitään yllättävää ilmaantunut. Kun kysyin vielä, että mistä oireista pitäisi olla huolissaan niin lääkäri totesi, että aikaisempien oireiden palautuminen tai patit imusolmukkeiden alueella ovat aina asioita, joiden vuoksi pitäisi hakeutua lääkäriin. Samoin äkillisen kuumeen nousun vuoksi olisi hyvä ottaa yhteyttä. Suuri todennäköisyys on kuulemma kuitenkin, että pysyn tämän taudin osalta täysin terveenä.

Tästä lienee taas hyvä jatkaa kohti seuraavaa (blogin aiheeseen liittyvää) etappia, joka on puolen vuoden kuluttua. Silloin tehdään samanmoinen kontrolli kuvauksineen kaikkineen. Kaksi ensimmäistä vuotta mennään kuulemma näin ja siitä eteenpäin jotenkin toisin. Asia selvinnee kun se tulee ajankohtaiseksi.

Kaunista lopputalvea ja alkavaa kevättä teille kaikille! Kiitos kun olette kannustaneet ja jaksaneet olla tukena ja mukana.

helmikuuta 19, 2012

Puolen vuoden kontrolli

Kolme kuukautta on taas vierähtänyt. Viime viikolla otettiin verikokeita ja tehtiinkin edellisen kirjoitelmani tiedoista poiketen vartalon tietokonetomografia. Aikaisemmin oli puhuttu PET-kuvauksesta kontrollien yhteydessä, mutta kun kysyin asiasta minut TT-tutkimukseen lähettäneeltä lääkäriltä hän totesi, että nykytiedon valossa kontrollikuvausten hyödystä ei lymfoomien kohdalla ole juurikaan näyttöä. Varsinkin PET-kuvaus saattaa antaa usein jopa vääriä hälytyksiä ja taudin uusiminen huomataan lähes poikkeuksetta oireiden paluusta kontrollijaksojen välissä. Eipä siinä mitään. Lääkäreihin lienee syytä edelleenkin luottaa ja mennä kuuntelemaan viikon päästä kokeiden tuloksia.

Oloni on edelleen hyvä tai oikemmin se lienee jatkuvasti vain parempi. Fyysinen kunto on hiljalleen palautunut sellaiseksi, että liikuntaa jaksaa harrastaa jo ihan normaaleja aikoja. Ei kuitenkaan vielä aivan samalla teholla kuin aiemmin, mutta hiljalleen. Mielikin on selkeytyn ja huomaan selvästi taudin jättämät jäljet monien asioiden kohdalla. Välillä sitä jopa puhuu entisestä elämästä verrattuna nykyiseen, vaikka samaa jatkumoahan tämä on. Jonkinlaisia konkreettisia oivalluksia taudin läpikäyminen minussa on kuitenkin saanut aikaan.

Syöpä ei ole ehkä niinkään muuttanut minua vaan se on pikemminkin vahvistanut aikaisempia näkemyksiäni siten, että olen oppinut jopa elämään niiden mukaan. Ennen ehkä vain ajattelin asioiden olevan tietyllä tavalla, mutta nykyään koen niiden olevan käytännössäkin niin.

Useat asiat ovat tavallaan myös kadottaneet merkityksensä, mutta pelkästään positiivisessa mielessä. Asiat, joita ennen stressasin tai jotka painoivat muuten vain mieltäni eivät juurikaan rasita tai stressaa enää. Ei niin, että jättäisin ne tekemättä, hutiloisin niitä tehdessäni tai en välittäisi niistä vaan pikemminkin niin, että asioihin tulee keskityttyä vasta kun on niiden hetki ja sen jälkeen jätettyä ne taas odottamaan omaa vuoroaan. Esimerkiksi kiire, monet keskeneräisen työt, erilaiset vastoinkäymiset ovat tällaisia asioita.

Jotenkin sitä on myös oppinut nauttimaan tästä kaikesta ihan erilailla kuin aiemmin. Ennen saatoin esimerkiksi kuluttaa aikaa tai miettiä, että onpa ollut pitkä päivä, mutta nykyään ne tuntuvat lähes vierailta ajatuksilta. Tässä hetkessä oleminen tuntuu kaikelta mitä on, tarvitsee tai voi olla.

Edellisen jälkeen tuntuu ehkä ristiriitaiselta lukea, että sairastamani syöpä käväisee mielessäni edelleenkin lähes päivittäin. Tällä tarkoitan kuitenkin, että vaikka näin on en silti anna sen vaivata itseäni vaan annan ajatusten tulla ja mennä tarttumatta niihin enempää kuin on tarpeen. Ja varsinkin nyt kun kontrolli on jälleen ajankohtainen asia on alkanut pyöriä enemmän mielessä ja vuoden takaisia tapahtumia on tullut muisteltua enemmän kuin aikoihin.

En osaa silti pelätä taudin uusiutumista, vaikka myönnänkin, että lääkärin vastaanotolle meno jännittää. Toivon oikeastaan vain, että tulokset kertovat terveydentilastani jonkinlaisen totuuden, minkä valossa voin ihmetellä elämäntilannettani ja vuoden alussa alkaneita opintojani pidemmälle.