Kolme kuukautta on taas vierähtänyt. Viime viikolla otettiin verikokeita ja tehtiinkin edellisen kirjoitelmani tiedoista poiketen vartalon tietokonetomografia. Aikaisemmin oli puhuttu PET-kuvauksesta kontrollien yhteydessä, mutta kun kysyin asiasta minut TT-tutkimukseen lähettäneeltä lääkäriltä hän totesi, että nykytiedon valossa kontrollikuvausten hyödystä ei lymfoomien kohdalla ole juurikaan näyttöä. Varsinkin PET-kuvaus saattaa antaa usein jopa vääriä hälytyksiä ja taudin uusiminen huomataan lähes poikkeuksetta oireiden paluusta kontrollijaksojen välissä. Eipä siinä mitään. Lääkäreihin lienee syytä edelleenkin luottaa ja mennä kuuntelemaan viikon päästä kokeiden tuloksia.
Oloni on edelleen hyvä tai oikemmin se lienee jatkuvasti vain parempi. Fyysinen kunto on hiljalleen palautunut sellaiseksi, että liikuntaa jaksaa harrastaa jo ihan normaaleja aikoja. Ei kuitenkaan vielä aivan samalla teholla kuin aiemmin, mutta hiljalleen. Mielikin on selkeytyn ja huomaan selvästi taudin jättämät jäljet monien asioiden kohdalla. Välillä sitä jopa puhuu entisestä elämästä verrattuna nykyiseen, vaikka samaa jatkumoahan tämä on. Jonkinlaisia konkreettisia oivalluksia taudin läpikäyminen minussa on kuitenkin saanut aikaan.
Syöpä ei ole ehkä niinkään muuttanut minua vaan se on pikemminkin vahvistanut aikaisempia näkemyksiäni siten, että olen oppinut jopa elämään niiden mukaan. Ennen ehkä vain ajattelin asioiden olevan tietyllä tavalla, mutta nykyään koen niiden olevan käytännössäkin niin.
Useat asiat ovat tavallaan myös kadottaneet merkityksensä, mutta pelkästään positiivisessa mielessä. Asiat, joita ennen stressasin tai jotka painoivat muuten vain mieltäni eivät juurikaan rasita tai stressaa enää. Ei niin, että jättäisin ne tekemättä, hutiloisin niitä tehdessäni tai en välittäisi niistä vaan pikemminkin niin, että asioihin tulee keskityttyä vasta kun on niiden hetki ja sen jälkeen jätettyä ne taas odottamaan omaa vuoroaan. Esimerkiksi kiire, monet keskeneräisen työt, erilaiset vastoinkäymiset ovat tällaisia asioita.
Jotenkin sitä on myös oppinut nauttimaan tästä kaikesta ihan erilailla kuin aiemmin. Ennen saatoin esimerkiksi kuluttaa aikaa tai miettiä, että onpa ollut pitkä päivä, mutta nykyään ne tuntuvat lähes vierailta ajatuksilta. Tässä hetkessä oleminen tuntuu kaikelta mitä on, tarvitsee tai voi olla.
Edellisen jälkeen tuntuu ehkä ristiriitaiselta lukea, että sairastamani syöpä käväisee mielessäni edelleenkin lähes päivittäin. Tällä tarkoitan kuitenkin, että vaikka näin on en silti anna sen vaivata itseäni vaan annan ajatusten tulla ja mennä tarttumatta niihin enempää kuin on tarpeen. Ja varsinkin nyt kun kontrolli on jälleen ajankohtainen asia on alkanut pyöriä enemmän mielessä ja vuoden takaisia tapahtumia on tullut muisteltua enemmän kuin aikoihin.
En osaa silti pelätä taudin uusiutumista, vaikka myönnänkin, että lääkärin vastaanotolle meno jännittää. Toivon oikeastaan vain, että tulokset kertovat terveydentilastani jonkinlaisen totuuden, minkä valossa voin ihmetellä elämäntilannettani ja vuoden alussa alkaneita opintojani pidemmälle.