Neljä viikkoa sitten (takauma)

Olin saanut ajettua autoni juuri taloyhtiömme parkkipaikalle kun puhelimeni näytöllä vilkkui tutun oloinen numero. Koepalan minulta leikannut lääkäri soitti ja kertoi löydöksestä. Aluksi kuuntelin ja ymmärsin mistä hän puhui, mutta puolessa välissä puhelua mietin jo, että pitääköhän minun soittaa vaimoni hakemaan minut parkkipaikalta. Keskustelu loppui kuitenkin kohtalaisen hyvissä tunnelmissa ja kävelin itse nuo 50 metriä kotiimme. Kerroin heti diagnoosin vaimolleni ja kysyin kumpi googlaa mitä tulevaisuus tuo tullessaan.


Vasta alkuvuodesta tehtyjen PET-kuvauksen jälkeen tuli ensimmäisen kerran puheeksi, että minulla saattaisikin olla jokin pahanlaatuinen tauti vaikka siitä ei vielä tuolloinkaan tiedetty mitään. Ihmettelin kovasti miksi minulle kerrottiin asioita, joita ei voitu mitenkään todentaa ennen koepalan analysointia saati sen ottammista. Itse olin tähän asti ajatellut ihan maalaisjärjellä, että kyseessä ei voi olla mitään kovin vakavaa, koska mitään ei oltu vieläkään löydetty eikä olonikaan ollut syksyn jälkeen juuri miksikään muuttunut.

Arvelu pahanlaatuisuudesta tuli perjantaina ja sitä seurannut viikonloppu meni jotakuinkin pohtiessa tulevaa leikkausta ja sieltä mahdollisesti löytyviä vastauksia pitkään sairasteluuni. Sunnuntaina sain jotenkin kasattua itseni ja aloin ajatella, että ennen kuin nimi on paperissa ei pahanlaatuisuudesta voida mitenkään olla varmoja. Eivät pohdinnat mihinkään kadonneet, mutta lievenivät sellaiseksi taustakohinaksi, joka ei ihan hirveästi häirinnyt elämää leikkaukseen pääsyä odotellessa.


Näin jälkeenpäin ajatellen tuo ”tieto” oli oikeastaan vain hyvästä vaikka aluksi se tuntui pelkältä kiusanteolta. Olin kuitenkin ehtinyt käydä läpi aikamoisen listan erilaisia tauteja aina pahimmista keuhkosyövistä hieman lievempiin mahdollisuuksiin ennen kuin kuulin puhelimessa oikean diagnoosin. Tulos oli luultavasti jotenkin helpompi ottaa vastaan kun oli ehtinyt siihen hetken kuvitteellisesti suhtautua. Olokin oli pääasiassa vain huojentunut diagnoosin varmistuttua. Vihdoin oli löytynyt edes jonkinlainen suunta tulevalle.

Moikka isi, mulla on syöpä

Kun kerron sairastavani Hodgkinin tauti saan vastaukseksi yleensä kysyvän katseen. Kun kerron sen tarkoittavan yhdenlaista imukudossyöpää katseessa näkyy monesti pidäteltyä kauhua. Lapsille päätimme kertoa vain, että isä sairastaa Hodgkinin tautia. Ajattelimme, että näin kuulijan vaistomainen reaktio ei välittäisi lapsille hirveästi todellisuutta kamalampaa kuvaa taudistani kun he siitä joskus sattuvat jollekin mainitsemaan. Ja onhan se sananakin paljon hauskempi.

Lapset ovat vielä sen verran pieniä, että heille asiasta on helppo puhua. Vaikeaksi asian tekee se, että he eivät osaa kertoa mitä siitä ajattelevat. Vanhemmille asian kertomisen taas tekee vaikeaksi juurikin päin vastainen asia. Vaikka he eivät osaisikaan sanoa miltä heistä tuntuu niin se kyllä näkyy heistä. Ja miettimällä itse hetken miltä tuntuu jo kun omalla lapsella on toista päivää lähemmäs 40 astetta kuumetta ja miten sitä yrittää näyttää vahvalta kaikesta huolimatta, tuntuu pienikin alakulo omien vanhempien kasvoilla kovalta palalta.

Hyvin se kuitenkin meni. Lääkäri oli vakuuttava ja käski olla huolehtimatta vanhemmista. He kyllä pitävät itsestään huolen.

Mr. Hodgkin

Kaikki alkoi puolivuotta sitten yskällä. Siitä kuukauden päästä alkoi säännöllinen kuumeilu ja lääkärissä käynti. Aluksi epäiltiin kahden antibioottikuurin verran mykoplasmaa ja keuhkoklamydiaa. Sen jälkeen ei enää epäilty kuin suurempia kokonaisuuksia kuten infektiota, reumaa, keuhkosairautta yms. Laskin, että syöpäosasto on viides osasto, jolla olen tutkittavana. Ja vihdoin myös hoidettavana.

Läpimurto tehtiin PET-kuvauksella, jolla minusta tutkittiin epäselvää kuumeilua. Tutkimuksessa löytyi tulehtuneita imusolmukkeita eri puolilta kehoani. Koepala saatiin otettua välikarsinasta. Kahden viikon odottelun jälkeen löydöksestä lääkäri soitti tulokset. Diagnoosi oli Hodgkinin tauti.

Löydös, vaikka olikin varsin ikävä, oli tavallaan huojentava. Vihdoin taudillani oli nimi ja päästiin hoitamaan oireiden sijaan itse syytä.

Tällä hetkellä makaa ensimmäisessä sytostaattihoidossani ja viimeistä pulloa viedään. Hieman jännittää mitä tuleman pitää. Lähinnä fysiologisella puolella. Kehon toimintaan ei kuitenkaan mielellä voi kovin paljon vaikuttaa. Positiivisuus tietysti auttaa ja suhtautuminen, mutta noin muuten. Keho reakoi omalla tavallaan ja sen kanssa on vain koitettava jaksaa.