Ennakkotunnelmia vanhuudesta

Edellispäivänä pesin kolme koneellista lakanoita. Ajattelin kai, että nyt on helppo toimia kun perhe on poissa ja aurinko kuivattaa pyykit muutamassa hetkessä. Ajatukset helppoudesta karisivat suunnilleen siinä vaiheessa kun puuskutin kotimme ylätasanteella portaiden kipuamisen jälkeen. Jo tyynyliinojen irrottaminen nosti hien otsalle ja pussilakanoita poistaessa piti ihan levätä välillä. Hiki ei ollut normaalia työntekohikeä vaan kylmää ja ahdistavaa kosteutta, joka puski lävitse joka puolelta kehoa. Alakertaan ja koneeseen lakanat siirtyivät kohtalaisen helposti, mutta kuivaustelineelle taaperrus olikin taas oma lukunsa.

Matkaa pyykkinarulle on oveltamme noin 30 metriä, mutta mittarin lähennnellessä saman suuruisia asteita reissu tuntui pieneltä maratonilta. Ripustaessani pyykkejä hiki vain puski otsasta ja lihakset olivat turtana muutaman lakanan kantamisesta. Mietin miksi unohdin kännykän kotiin ja mitä tekisin jos en jaksaisikaan takaisin. Tein tuon matkan neljä kertaa päivän aikana noin parin tunnin välein ja joka kerta oli samat fiilikset. Paitsi, että muilla kerroilla oli mukana puhelin, jolla tuskin olisi ollut mitään käyttöä tajun lähtiessä.

Kauppamatka oli suunnilleen samanlainen ponnistus ja kesti vartin sijasta kolme kertaa kauemmin. Sen tein kokonaan toisena päivänä ja koska kauppaan ei ollut aivan pakottavaa tarvetta odottelin iltaan, että olisi edes hieman viileämpää. Matkaan varasin normaalist poiketen myös vettä, jota tissuttelin pikkuhiljaa muiden huiskiessa rollaattoreillaan ohitse. Ei nyt aivan, mutta ei paljon puuttunutkaan.

Tässä alkaa kummasti ymmärtää vanhuksia, joilla on kunto alkanut heiketä eikä ympärillä ole ketään: yläkertaan ei viitsi ihan pienimmästä asiasta hypätä, sohvalta pitää nousta rauhallisesti ettei ala huimata ja kaikenlainen paikkojen särky painaa mieltä eikä sen takia jaksa innostua asioista normaaliin tapaan. Myös ystävien ja ylipäätään ihmisten läsnäololle antaa aivan erityistä arvoa, sillä silloin kaikkeen edellä mainittuun ei kiinnitä niin huomiota vaan pysyy jotenkin paremmin kiinni tässä maailmassa.

Kirjoitettuna kirosanat näyttävät vähän tyhmiltä eikä niillä ole samanlaista voimaa kuin ilmoille päästettynä. Itsekseen ollessaankaan ei purkautuminen kovin paljoa auta. Siitä huolimatta päästin pari perkelettä illalla nukkumaan mennessäni kun olo oli päivän jäljiltä kuin jyrän alle jääneellä. Siinä vaiheessa tosin kaikki oli oikeastaan jo ihan hyvin, sillä taas oli selvitty yhdestä päivästä.

Hei hei, mitä kuuluu? (osa 2)

Sä kysyt ja kaikki on ok. Niin kuin tavallaan onkin. Kontrollin tulokset olivat hyvät eli tauti talttuu, pystyn puuhastelemaan kaikenlaista eivätkä päivät mene vain sängyn pohjalla pahan olon kourissa. Myös mieli on hyvä eikä juuri mikään ahdista tai luo alakuloa.

Toisessa päässä on kuitenkin kaikki nämä sivuoireet: lihas- ja luusäryt, kivuliaat ja pisteliäät tuntemukset kehossa sekä peruselintoimintoihin kuten nielemiseen liittyvät epämiellyttävät oheistunteet. Niitä ei hyväkään mieli saa pois ja lääkkeetkin vain hetkellisesti. Niiden kanssa pitää vaan jaksaa, eikä aina millään jaksaisi jaksaa. Ei niistä jaksa ihmisillekään aina voinnista kertoessaan mainita. Tuntuu jotenkin turhalta valittamiselta kun asiat kuitenkin pääasiassa ovat todella hienosti.

Jotenkin ristiriitaista, mutta sellaistahan kaikki on. Pitää valita puoli ja itse lienen valinnut jonkinlaisen positiivisen realismin. Ehkä välillä jopa liian tiukasti, sillä siitä poikkeavat aatokset suljen helposti mielestäni tai käännän uuteen suuntaan. Ehkä pitäisikin välillä ylittää raja ja hermostua väkevämmin.

Italiassa yksi parhaista asioista, joita koin oli temperamenttiset ihmiset. Kun joku oli parkeerannut autonsa toisen tielle niin molempien autojen kuskit huusivat hetken toisilleen päät punaisina ja tilanne oli sillä ohi. Sellaista oli jotenkin hieno katsella ja moista kaipaisin itsekin enemmän.

Tänään puran kiukkuni vielä metsään ja löylyyn. Huomenna sitten huudan pään tyhjäksi jos sattuu siltä tuntumaan. Perkele.