Julkisia tuntoja

Eräs päivä työntäessäni lastenvaunuja puoleen pyörään ylettyvässä sohjossa meinasi mennä hermo. Ei mennyt, mutta tuli hirvittävä hiki. Puskiessani läpi auraamattomien kävelyteiden mietin myös, että mitäköhän järkeä tällaisen blogin kirjoittamisessa oikein on ja ketä edes kiinnostaa minun elämäni tai ennemminkin siitä lohkaistu pieni palanen, sairauteni.

Ymmärsin siinä lumihankea kyntäessäni, että tämä on luultavasti yhdelainen tapa pakottaa itseni käsittelemään näitä asioita. Itseäni varten tekemät muistiinpanot jäävät ainakin minulla vain keskeneräisiksi teksteiksi, joita parin päivän jälkeen ei jaksa enää edes kirjoitella. Julkaistessani nämä ihmisten ilmoille tulee tekstit kirjoitettua loppuun tai ainakin jollain tapaa valmiimmiksi. Vähän samoin kuin käy ajatuksen kanssa, jonka puhuu suustaan pihalle. Onhan näissäkin toki puutteensa ja kirjoitusvirheensä, mutta eivätpähän jää pelkiksi kirjaimiksi yksinäiseen Word-tiedostoon.

Toisaalta ajattelen myös, että joistain sairauteeni liittyvistä asioista voisi olla hyötyä joillekin saman diagnoosin saaneille. Ainakin itse olen saanut apua lukiessani syöpään sairastuneiden kirjoituksia hoidoista ja niihin liittyvistä ajatuksista, joten ehkäpä voin näin antaa jotain myös takaisin.

Pääni sisäiset pörinät, kuten tämä kirjoitus, lienevät myös yhdenlaista omaa terapiaa, joka sekin tosin kumpuaa sisälläni vellovasta taudista ja sen synnyttämistä mietelmistä. Tätä kautta on, tai olisi, tavallaan myös helppo kertoa ystäville ja kavereille taudin kulusta ja omasta olostaan hoitojen varrella. Vielä vain kun kehtaisi antaa tämän osoitteen jollekulle tutulleni.