Viides erä

Tänään ei gongi soinut keskeytyksen merkiksi, joten huomenna alkaa viides erä herra Hodgkinia vastaan. Olo on tällä hetkellä kohtalaisen normaali perusväsymystä ja pientä flunssan poikasta lukuunottamatta. On vain jotenkin hankala koittaa asennoitua huomisesta alkavaan viikon mittaiseen huonoon oloon kun pitkästä aikaa jaksaisi taas puuhastella kaikenmoista ilman että päässä surraa tai mahassa kiertää.

Jo pelkkä ajatus siitä, että sisälleni tiputetaan melkein litra erilaisia myrkkyjä, siltä ne sivuvaikutustensa vuoksi tuntuvat, saa vatsan vääntelemään. Olen yrittänyt ajatella sytostaatteja jonain parantavana nektarina, joka hoitaa kehoani ja tuhoaa siellä asuvan pahan. Olen myös miettinyt salpaajia suoniin lähetettävinä pieninä kehon torjuntajoukkoina kuten sarjassa Olipa kerran elämä. Mutta keho tuntuu muistavan eikä mielikuvista ole ollut toivottua apua.

Ehkäpä uudesta pahoinvoinninestolääkkeestä löytyy paremmat tehot ja vähemmän pään sekaisin pistäviä aineksia, jotta seuraavalla kerralla mielikuvat myrkystä olisivat hieman laimeammat. No, se jää nähtäväksi ja huomiseen lienee syytä yrittää nyt vain asennoitua huumorilla ja huolet haihduttavalla musiikilla.

Kolmas kerta

No niin, no. Torstait säilyivät, ainakin taas toistaiseksi. Lääkärini oli kollegoidensa kanssa päättänyt olla välittämättä viitearvoista, jotta hoidot saataisiin etenemään ja sytostaatit annettua eilisistä puheista huolimatta. Ja hyvä niin. Pääsipä taas askeleen eteenpäin ja samaan tuttuun kalenteriin, jonka ehdin melkein kääntää jo uuteen järjestykseen.

Hoitokerta oli lähestulkoon edellisen kaltainen. Tällä kertaa hoitoni alkoi yllättävästä perumisen perumisesta johtuen sen verran myöhään, että lopulta istuin hoitohuoneessa yksin seitsemän hoitajan kanssa. Siinä oli lämmin ja turvallinen olo kun viimeinen pussillinen kirveli kättä suoneen tippuessaan ja hoitajat keskustelivat viikonloppusuunnitelmistaan.