Viides erä

Tänään ei gongi soinut keskeytyksen merkiksi, joten huomenna alkaa viides erä herra Hodgkinia vastaan. Olo on tällä hetkellä kohtalaisen normaali perusväsymystä ja pientä flunssan poikasta lukuunottamatta. On vain jotenkin hankala koittaa asennoitua huomisesta alkavaan viikon mittaiseen huonoon oloon kun pitkästä aikaa jaksaisi taas puuhastella kaikenmoista ilman että päässä surraa tai mahassa kiertää.

Jo pelkkä ajatus siitä, että sisälleni tiputetaan melkein litra erilaisia myrkkyjä, siltä ne sivuvaikutustensa vuoksi tuntuvat, saa vatsan vääntelemään. Olen yrittänyt ajatella sytostaatteja jonain parantavana nektarina, joka hoitaa kehoani ja tuhoaa siellä asuvan pahan. Olen myös miettinyt salpaajia suoniin lähetettävinä pieninä kehon torjuntajoukkoina kuten sarjassa Olipa kerran elämä. Mutta keho tuntuu muistavan eikä mielikuvista ole ollut toivottua apua.

Ehkäpä uudesta pahoinvoinninestolääkkeestä löytyy paremmat tehot ja vähemmän pään sekaisin pistäviä aineksia, jotta seuraavalla kerralla mielikuvat myrkystä olisivat hieman laimeammat. No, se jää nähtäväksi ja huomiseen lienee syytä yrittää nyt vain asennoitua huumorilla ja huolet haihduttavalla musiikilla.

Kolmas kerta

No niin, no. Torstait säilyivät, ainakin taas toistaiseksi. Lääkärini oli kollegoidensa kanssa päättänyt olla välittämättä viitearvoista, jotta hoidot saataisiin etenemään ja sytostaatit annettua eilisistä puheista huolimatta. Ja hyvä niin. Pääsipä taas askeleen eteenpäin ja samaan tuttuun kalenteriin, jonka ehdin melkein kääntää jo uuteen järjestykseen.

Hoitokerta oli lähestulkoon edellisen kaltainen. Tällä kertaa hoitoni alkoi yllättävästä perumisen perumisesta johtuen sen verran myöhään, että lopulta istuin hoitohuoneessa yksin seitsemän hoitajan kanssa. Siinä oli lämmin ja turvallinen olo kun viimeinen pussillinen kirveli kättä suoneen tippuessaan ja hoitajat keskustelivat viikonloppusuunnitelmistaan.

Toinen hoitokerta

(Kirjoitettu 3.3. klo 21.45.) Toisen hoitokerran piti olla viime perjantaina. Valkosoluarvot eivät kuitenkaan olleet kohonneet tarpeeksi, joten hoitoa siirrettiin viikonlopun ylitse. Maanantaina piti aamulla käydä verikokeissa ja iltapäivällä tiputtaa sytostattit. Arvot eivät kuitenkaan olleet vieläkään kunnossa, joten minulle annettiin valkosolujen kasvutekijöitä kotona pisteltäväksi. Ne laitettiin itse vatsan seudulle pienellä ruiskulla, jossa oli noin kaksi senttiä pitkä ja puoli milliä ohut neula. Piikkejä pistettiin yksi per päivä kolmen päivän ajan. Ei mitenkään miellyttävä kokemus, mutta siihenkin tottunee. Piikittelyä kun tullaan jatkamaan säännöllisesti loppuhoitojen ajan. Kasvutekijöistä johtuen arvot nousivat kohdilleen ja jopa hieman ylitsekin, mikä ilahdutti mieltä ja loi uskoa tuleville rokotuspuuhille.

Huomenna on vihdoin hoitokerta numero kaksi ja vaikka en sitä mitenkään kovin odotakaan niin silti sitä itseasiassa aika kovin kuitenkin odotan. Jotenkin ristiriitaista odottaa hirveää annosta hirveää lääkettä, josta seuraa hirveitä sivuoireita, mutta jota ilman ei kuitenkaan parane.

Ennen viimeistä lausetta sylissäni nukkunut poikani alkoi tuhista niin, että havahduin kesken kirjoituksen aivan toiseen maailmaan. Se maailma on tämä maailma. Siitä joskus enemmän. Nyt menen nukkumaan.

***

Tänään sain toisen solusalpaaja-annoksen koodinimeltä ABVD. Kokonaisuudessaan homma kesti noin neljä tuntia. Tunnelma hoitohuoneessa oli varsin tavanomainen. Aluksi naapurin kanssa vaihdettiin muutama sana hoitokokemuksista, mutta muuten lueskeltiin lehtiä omissa oloissaan ja vaihdettiin sanat hoitoa seuranneiden hoitajien kanssa. Talon puolesta sai kahvia ja keksiä sekä pillimehua ja Pilttiä.

Toimitus ei juuri eronnut ensimmäisesta kerrasta, joka tapahtui osastolla. Pussit soljahtivat hihaan ehkä hieman sukkelammin kun niiden loppumista seurattiin ja ne vaihdettiin lennosta uuteen. Toimenpiteenä hoito ei ollut erikoinen. Suolaliuoksen ohessa suoneen tiputettiin aluksia pari pussia pahoinvoinnenestolääkettä ja sen perään sytostaatit. Jotkut kuuluivat lähtevän hoidon jälkeen kaupungille ostamaan kenkiä tai tapaamaan tytärtään. Itselläni ei ollut erityisen huono olo hoidon jälkeen, mutta autolla en olisi viitsinyt lähteä kotiin ajamaan. Tai kaupungille lounastamaan.

Olo on päivän jälkeen varsin väsynyt, mutta mieli hymyilee. Ajatukset lääkkeen hirveydestä ovat haihtuneet pois ja tuntuu hyvältä tietää, että siellä ne salpaajat taas jylläävät pitkin kehoani nitistämässä pahoja soluja pois päiviltä.