Joka toinen torstai

Tänään on päivä jolloin tahtomattani odotan puhelua, jota ei toivottavasti edes tule. Puhelu tietää yleensä ongelmia veriarvoissa ja hoidon siirtämistä eteenpäin. Eihän sinne poliklinikalle koskaan ole kiva mennä, mutta miksi toisaalta haluaisi siirtää väistämätöntä, mikä loppupeleissä on itselleen vain hyväksi.

Kahdeksantoista yli kolme soi puhelin ja toisessa päässä on tuttu hoitaja, joka pahoittelee kun meni viimeksi puhumaan, että hoitojaksot pysyisivät tästä eteenpäin säännöllisinä. Vaan eivät pysyneet. Valkosoluarvot olivat jälleen liian alhaiset ja siitä syystä huomiseksi kaavailtu hoitokerta siirtyy ensiviikkoon. Viikonlopuksi lienee sitten tiedossa hieman edellistä vahvempia Neupogen-pistoksia (valkosolujen kasvutekijä), jotta arvot saadaan taas kohdilleen.

Näin se vain näemmä menee. Ensiksi harmittaa aivan tavattomasti, että taasko näin, mutta seuraavassa hetkessä löytyy monta hyvää asiaa, että taas näin. Ylihuomenna tulee serkku kylään ja lähitulevaisuudessa muitakin ystäviä, joiden tapaamiset olimme perua sopimattomina hoitokuvioihini. Kunpa nyt vain muistaisi, että päivä kerrallaan. Hetki kerrallaan.

Toisen kierroksen tunnelmia

Viikko siinä meni, että pääsin taas jotenkin tolpilleni. Pahiten vaivasi viime viikkojen tapaan kova väsymys. Hyvä kun jaksoi nousta aamulla sängystä ja päivällä portaita. En minä voi itseäni edelleenkään mitenkään pirteäksi sanoa, mutta jaksan kuitenkin taas jotain askarrella.

Ensimmäinen hoitojen jälkeinen päivä oli huonosti nukutun yön jälkeen yllättävän normaali, mutta illan väsymyksen myötä alkoivat sitten kaikki muutkin oireet. Toisella kierroksella uutena oireena mukaan tuli suun rikkoutuminen. Kaikki ruuat tuntuivat samalta kuin kirpeiden Dragster 2000 -hedelmäpastillien ensipuraisut. Mutta kun söi riittävän pehmeitä ruokia tarpeeksi nopeasti niin syljen erityksen aiheuttama kirvely ei ehtinyt haitata kovin kauaa ja sai useimmat ruuat syödyiksi.

Alussa vaivannut tuskainen paha olo on viikon aikana lieventynyt pieneksi kuvotukseksi ja ruoka maistuu taas kohtalaisesti. Joidenkin ruokien, kuten vaikkapa lämpimän kasvisosekeiton tuoksu tuo tosin edelleen mahaan oudon olon ja pakottaa poistumaan keittiöstä. Yököttävimmän tuoksun ykköspaikalla on edelleen paistettu sipuli.

Näiden tuoksujen vaikutusta lieventämään tarkoitettujen pahoinvoinninestolääkkeiden vuoksi pääni on ilmeisesti tuntunut koko viikon ahdistavan tahmealta. Keskittymiskyky on ollut jotain juuri syöttötuolissa istumaan oppineen ihmisyksilön luokkaa. Välillä on pystynyt, mutta suurimmaksi osaksi ei.

Ikävintä viikossa ovat ehdottomasti olleet valkosolujen kasvutekijät ja niiden itse itseensä piikittäminen. Valkosoluarvoni kun eivät tunnu omalla voimalla nousevan niin asiaa pitää avittaa pienillä ruiskeilla, joita pistetään vatsan seudulle navan molemmin puolin. Neljäntenä perättäisenä päivänä kuvotuksen kourissa pistetty piikki sai tämän kaiken tuntumaan ensimmäistä kertaa jotenkin todella epäreilulta. Mutta jos tuleva viikko on ensimmäistä helpompi ja normalisoituneempi niin tällaiseen rytmiin voisi juuri ja juuri kuvitella hoitojen edetessä tottuvansa.

Musiikkiterapiana tällä viikolla on toiminut sanoituksista huolimatta vanhan asuntoni pihanuotiolle levysoittimen kautta monesti saapunut Topi Sorsakoski ja Agents.