Tänään on päivä jolloin tahtomattani odotan puhelua, jota ei toivottavasti edes tule. Puhelu tietää yleensä ongelmia veriarvoissa ja hoidon siirtämistä eteenpäin. Eihän sinne poliklinikalle koskaan ole kiva mennä, mutta miksi toisaalta haluaisi siirtää väistämätöntä, mikä loppupeleissä on itselleen vain hyväksi.
Kahdeksantoista yli kolme soi puhelin ja toisessa päässä on tuttu hoitaja, joka pahoittelee kun meni viimeksi puhumaan, että hoitojaksot pysyisivät tästä eteenpäin säännöllisinä. Vaan eivät pysyneet. Valkosoluarvot olivat jälleen liian alhaiset ja siitä syystä huomiseksi kaavailtu hoitokerta siirtyy ensiviikkoon. Viikonlopuksi lienee sitten tiedossa hieman edellistä vahvempia Neupogen-pistoksia (valkosolujen kasvutekijä), jotta arvot saadaan taas kohdilleen.
Näin se vain näemmä menee. Ensiksi harmittaa aivan tavattomasti, että taasko näin, mutta seuraavassa hetkessä löytyy monta hyvää asiaa, että taas näin. Ylihuomenna tulee serkku kylään ja lähitulevaisuudessa muitakin ystäviä, joiden tapaamiset olimme perua sopimattomina hoitokuvioihini. Kunpa nyt vain muistaisi, että päivä kerrallaan. Hetki kerrallaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti