Vaikka arjen askareet ovat sairauteni takia muuttuneet niin jonkinlainen perusrytmi niissä näyttää kuitenkin säilyneen. Sen verran oudolta tuntuu edelleen olla kokopäivä yöasussa ja käydä hakemassa lapset päiväkodista harmaissa collegehousuissa. Kaipa päivittäinen aamupalalle nouseminen ja vaatteiden päälle pukeminen ovat osa yhdenlaisia arjen hallintayrityksiä. Ainakin itseäni säänölliset rutiinit helpottavat ja luovat arkisen tunnelman asioiden rullatessa.
Odotellessani viisi kuukautta syytä taudilleni heräsin joka päivä lasten kanssa aamupalalle ja lähes yhtä usein vein heidät myös tarhaan. Yhtä hyvin olisin voinut jäädä sänkyyn ja maata siellä puoleen päivään, syödä myöhäisen aamiasen ja illalla katsella elokuvia aamutunneille. Jostain syystä se vaan ei tuntunut hyvältä vaihtoehdolta. Tuntui paremmalta pitää rutiinit kasassa ja tehdä poikkeuksia tarpeen mukaan kuin rikkoa toimiva rakennelma ihan vain koska siihen olisi sattunut olemaan mahdollisuus.
Tasaisella tahdilla pompahteleva arjen rytmi auttaa itseäni myös paremmin ymmärtämään omaa vointiani: kun arki ei pyöri enää ponnistelematta kuten ennen on olossa tapahtunut muutos väsyneempään ja tietenkin toisinpäin. Joku voi miettiä, että luulisi tuon nyt tajuavan muutenkin, mutta ainakin itse tarvitsen tässä varsin vieraassa olossani asioille jonkinlaisia vertailukohtia. Ja tällä hetkellä selkeät rutiinit tuntuvat siihen hyvältä vaihtoehdolta. Ne saavat pidettyä minut myös siinä uskossa, että vointini on hieman parempi kuin diagnoosi antaisi olettaa. Vaikka ei aina siltä tuntuisikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti