Välillä mietin, että mitäköhän sitä oikein pitäisi tai olisi kohteliasta vastata kuulumisia kysyvälle kaverille, joka ei ole ollut tietoinen pitkään jatkuneesta sairastelustani tai viimeisimmistä käänteistä sen suhteen. Ihan hyväähän tässä olosuhteisiin nähden kuuluu ja mikäpä tässä kun hoidotkin on saatu käyntiin. Tuntuu kuitenkin epärehelliseltä ladella alkuun jotain yhdentekeviä asioita ja sitten täräyttää päin kasvoja sairastavansa syöpää. Ja varsinkin kun Suomessa small talk -kulttuuriin ei tunnut kuuluvan ´I’m fine thanks, how are You´ -tyyppisen kaavan läpikäynti ennen varsinaista asiaa.
Ongelmana tässä lienee se, että sairautena syöpä on niin kokonaisvaltainen kokemus, että se sivuaa lähes kaikkea mikä liittyy itseeni tai perheeseeni. Sen kertominen ja kertomatta jättäminen tuntuu välillä yhtä vaikealta, vaikka olen päättänytkin olla sitä mitenkään salailematta ja toisaalta myös turhaan korostamatta. Välillä vain olen kokenut olevani jotenkin vastuussa kysyjälle mahdollisesta mielipahan aiheuttamisesta, että olen yrittänyt pehmentää asiaa kertomalla aluksi pitkästä sairaslomastani tai jostain taudin lievemmistä oireista.
Jotkut kysyjät ovat muistaneet vaimoni raskauden ja vuoden alkuun lasketun uuden elämän ja ovat kysyneet suoraan siitä. Tämä on välillä jopa hieman pahentanut tilannetta, sillä jotenkin lapsen syntymän jälkeen on tuntunut kahta kauheammalta kertoa omasta voinnistaan. Pakko se on kuitenkin aina ollut kakistaa ulos viimeistään kun on keskustelun lopuksi vielä koitettu miettiä koskakohan ehdittäisiin taas nähdä ja käydä pitkästä aikaa vaikka oluella.
Ainoastaan 89-vuotiaalle mummilleni olen, hänen vointiinsa vedoten, päättänyt jättää mainitsematta asiasta. Jotenkin vain tuntuu, että se kuormittaisi liikaa hänen muutenkin helposti pahoittuvaa mieltänsä ja vanhaa sydäntään. Tuossa iässä ihminen ansaitsee mielestäni enää vain kaikkea ihanaa kuten vastasyntyneet lämmintä rintamaitoa ja sen jälkeistä unta raikkaassa ulkoilmassa pehmeästi vauhuihin pakattuna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti