Tällaisten pysähdyttävien tapahtumien, niin kuin näitä nyt yhtenään olisi, yhteydessä alkaa usein pohtimaan, että jos sitä tässä maailmassa jotain haluaisi tehdä niin sen tekeminen kannattaisi aloittaa samantien.
Saamattomuus on mielestäni yksi ikävimmistä synneistä joka koskettaa meitä itseämme ja omaa hyvinvointiamme. Harvoin siitä muille on niin kovasti haittaa, paitsi ehkä vaimolle, joka odottelee taulukoukkujen ilmestymistä seinälle tai seinän, johon ei ole vielä ostettu edes tapettia, tapetoimista.
Niin itselläni kuin muutamilla kavereillani, joiden kanssa olen asiasta puhunut, on monia toteuttamisen arvoisia ideoita pöytälaatikossaan, joita kukaan ei jostain syystä saa edes aloitettua. Toisille ongelmana on aika, joillekin paikka. Mut ku ei kotona oikein mahdu. Jotkut taas miettivät liikaa miten kannattaisi tehdä ja jotkut eivät mieti vaan jättävät asiat vain myöhempään ajankohtaan. Sit ku.
Olemme päätyneet siihen, että asioille pitäisi itse luoda ulkoinen pakko, jotta ne alkaisivat syntyä. Lenkille pääsee ehkä helpommin jos lupaa toisille pari sataa euroa ellei jalka nouse tietylla ajanjaksolla tarpeeksi monta kertaa. Samoin sanoja ja kuvia voi saada synnytettyä paperille kun asettaa aikarajan, määrällisen tai laadullisen tulosvaateen ja kavereille hampaita kiristellen lohkaistavan rahasumman ellei synnykään.
Vakavalla sairaudella tai muilla vastaavilla asioilla on mahdollisuus tuottaa tuo pakko ikäänkuin itsestään. Saada ihminen ymmärtämään, että asioita ei voi siirtää loputtomasti, sillä aikaa ei yksinkertaisesti vain ole niin paljon. Toisaalta samalla ajatusketjulla voi päästä päätelmään, että liekö mikään niin tähdellistä tekemistä, että sen takia kannattaa vaivata päätään ja asian tekemättömyydestä stressata. Sama aika kun pätee niin tekemiseen kuin tekemättä jättämiseenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti