Kaikki kunnossa

Kuvauksessa ei ollut näkynyt poikkeavia löydöksiä ja veriarvotkin olivat kohdillaan. Kaikki siis edelleen hyvin. Ja se jos mikä on hienoa!

Alitajuntakin on hieno asia. Se käsittelee puolestamme asioita, jotka mielessämme pyöriessä veisivät turhaa tilaa muilta toimiltamme ja luultavasti vain stressaisivat kamalasti. Alitajunnan ansiosta asioita voi tarkastella valikoidusti unissa ja kantaa vain sen tarvitseman energian seuraukset kehossaan eli ainakin minun tapauksessani huonosti nukutut yöt. Tai ainakin jotenkin näin itse ajattelen asian ja haluan uskoa. Totuudesta en mene takuuseen.

Kontrollikäynnin jälkeen kävi kuten olin uumoillutkin eli väsymys, mahdollisesti myös jonkinlainen levollisuus, alkoi hiljalleen vallata kehoani. Illalla nukahdin sohvalle ja nukuin yön muutenkin sikeästi. Vaikka edellisen vähintään kahden viikon aikana kertynyt väsymys painaa kuin olisi toipumassa flunssasta tai juossut liian pitkän lenkin helteisessä säässä niin kehossa se tuntuu jotenkin vain todella hyvältä. Mukavaa olla pitkästä aikaa väsynyt ja tietää, että sieltä se uni tulee kun pään saa taas tyynylle. Päivälläkin tuli.

Seuraava kontorolli onkin minulle kerrotuista ennakkotiedoista poiketen vasta vuoden päästä. Sekin tuntuu hienolta. Olosta ja sen muutoksista taudin uusiutumisen kuulemma yleisimmin huomaa. Kuvantamiset tuovat enemmänkin turvaa itse potilaalle kuin löytöjä tai vihjeitä syövän uusiutumisesta. Näin olen siis itse eräältä minua hoitaneelta lääkäriltä kuullut ja kyse oli käsittääkseni ainakin lymfoomista.

Mutta mitäpä sitä ei voisi sattua ilman syöpääkin. Kuten joskus olen tainnut kirjoittaakin, että uusiutuessaan se on sitten jo uusi tauti ja asia pitänee kohdata niistä lähtökohdista. Ei enää vuosi sitten sairastetun taudin näkökulmista. Nyt kuitenkin mennään näin ja se tuntuu hyvälle. Lääkäristä lähtiessäni alkoi eräissä liikennevaloissa päässäni soida tämän biisin kertosäe (tarinan voitte unohtaa). Ehkä vähän mauton valinta, mutta meininki on kohdillaan.

Kohtaamisia

Näin muutama yö sitten unta, että sairauteni oli uusiutunut. Unessa minua hoiti kolme nuorta tyttöä, jotka vain kikattivat ja höpöttivät keskenään kaikenlaista turhanpäiväistä. Tipan laittaminenkin oli yhtä sähellystä ja ennen kuin sitä minulle laittanut tyttö pääsi pistämiseen asti nousin tuolista ja lähdin menemään. Sanoin, että minä en halua tällaista, en hoitoa enkä kohtelua. Sitten aloin itkemään. Itkin kunnes yksi tytöistä juoksi perääni ja huusi, että olin unohtanut kassini hoitosaliin. Kiitin ja jäin katsomaan häntä kuin hänellä olisi ollut vielä jotain sanottavaa. Hetken hiljaisuuden jälkeen tyttö rohkastui ja pyysi minua tulemaan takaisin. He lupasivat käyttäytyä paremmin. Sitten heräsin.

Itse tulkittuna uni kertoi mieltäni kaihertavasta kontrollikäynnistä ja sen ikävämmästä lopputulemasta. Jollain tavoin uni kertoi myös tämän hetkisestä suhteesta opiskeluuni, luokkaamme ja kouluumme ylipäätään. Ei niin, että kaikki opiskelijat olisivat kuten unessani vaan pieni osa heistä.

Hoitojeni aikana kohtasin pääasiassa vain mukavia hoitajia. Mukavuus ei tässä tapauksessa välttämättä tarkoita sitä mitä se oman kaverin kohdalla saattaisi tarkoittaa vaan pikemminkin sellaista luontevaa ja asiallista ihmisten kohtaamista. En oikeastaan missään kohtaa tuntenut, että minua olisi jätetty yksin oman onneni nojaan vaan aina oli joku ihminen, joka piti huolen tai kenen puoleen saattoi kääntyä. Ainoastaan kerran meinasi epätoivo iskeä kun taudin selvitysvaiheessa eräs hoitaja ei suostunut antamaan minulle soittoaikaa lääkärille, vaikka siitä oli hänen kanssaan niin sovittu. Asia kuitenkin ratkesi jo toisella soittokerralla hoitajan pahoitellessa edelliskertaista kiirettään. Hän taisi soittaa jopa itse muutaman päivän päästä takaisin.

Koulussamme on nuorisopuoli sekä aikuisopiskelijoita. Ikä ei mielestäni vaikuta kykyyn tai taitoon kohdata toisia ihmisiä, vaikka unessa asia olikin personoitunut nuorempiin henkilöihin. Kyse lienee pikemminkin asenteesta nähdä toisen tila ja halusta kohdella häntä ihmisläheisesti ja -arvoisesti. Olipa toinen sitten lapsi tai vanhus tai jotain siltä väliltä niin ei hänen ihmisyytensä mihinkään katoa hänen ollessaan sairas taikka muuten avun tarpeessa. Asia ei tietenkään ole pelkästään hoitoalan ongelma vaan ihan arkisessakin kanssankäymisessä monesti esiintyvä vääristymä. Toisen ihmisen kohtaaminen ei aina ole niin helppoa ja luonnikasta kuin sen vaikkapa eri palveluammateissa työskenteleville luulisi olevan, mutta ehkei niistä tässä sen enempää.

Itse olen kuitenkin ollut todella tyytyväinen kohteluuni terveydenhuollon asiakkaana, vaikka päinvastaisia kirjoituksia saakin varsin usein kuulla tai lukea lehdistä. Harvoin kuitenkaan samaistun noihin tarinoihin, vaikka saatankin tunnistaa joitain piirteitä kohtaamisistani tai odotustiloissa näkemistäni tilanteista. Voin vain toivoa, että osaisin valmistuttuani itse toimia kuten  minua on kohdeltu, enkä kuten nimimerkkien varjoista terveyskeskuksen palvelua moittivia henkilöitä on palveltu.

Menneitä ja tämän päiväisiä

Osallistuin keväällä erääseen tutkimukseen, jossa haastateltiin syöpää sairastaneita/sairastavia. Syövästä ja siihen liittyvistä asioista oli yllättävän helppo puhua ja vastailla esitettyihin kysymyksiin. Tilaisuus oli kaikin puolin varsin leppoisa. Seuraavana päivänä olin kuitenkin hieman pahoinvoivan oloinen ja muutenkin jotenkin nuutunut. Vasta illemmalla osasin arvella, että asia saattaisi johtua mitä todennäköisemmin edellisenä päivänä käsitellystä aiheesta. Muutaman päivän päästä haastattelusta päätin käydä lukemassa läpi blogini, sillä mieleni teki ensimmäistä kertaa, ja hieman myös haastattelun herättelemänä, katsoa millaista minulla hoitojen aikana oikein oli ollut. Seuraavana päivänä olo oli jälleen kuten haastattelun jäljiltä.

Sairauteni aikana sain vihdoin tehtyä päätöksen alan vaihdosta ja päätin aloittaa opiskelun sosiaali- ja terveysalalla mainosalalla työskentelyn sijaan. Opinnot ovat myös monesti herättäneet miettimään sairauttani, sillä eri kursseilla sen saa läpikäymieni kokemusten kautta liitettyä lähes aiheeseen kuin aiheeseen. Sairaudestani en kuitenkaan ole maininnut kuin muutamalle lähimmälle luokkakaverilleni. Jotenkin vain tuntuu, että asiaa ei tee mieli avata kaikkien ruodittavaksi, vaikka siitä toisaalta saattaisi olla myös hyötyä muilla oppilaille. En myöskään jaksaisi vatvoa tai käsitellä asiaa omaa mieltäni enempää vaan antaa asian olla ja putkahdella pinnalle omalla painollaan.

Ja eikä siinä varmasti mitään. Lähinnä vain mietin, että syöpä näemmä herättää edelleen varsin vahvoja tunteita, jotka muuttuvat jopa ihan fyysisiksi oireiksi sitä enemmän miettiessäni. Koulun takia asia pyörii päässäni siis lähes päivittäin, mutta ei onneksi mitenkään rasittavasti. Lähinnä koen siitä olevan apua asioiden ymmärtämisessä kun saan liitettyä minulle vieraat asiat johonkin kokomukselliseen ympäristöön.

Haastattelusta muistan lämpimän tunnelman ja joitain pohdintojani ja niihin johdattelevia kysymyksiä, mutta päällimmäisenä mieleeni jäi kysymys siitä, että uskonko tai ajattelenko silloisen oloni pysyväksi. En muista tarkalleen mitä vastasin, mutta minulla on mielikuva, että uskoin oloni ainakin jossain määrin säilyvän, sillä koin sen jotenkin rakentuneen sisälleni. Ja niin voin ajatella edelleenkin kun esimerkiksi näin jälkeenpäin luen otsikolla Puolen vuoden kontrolli kirjoitettua tekstiä. Asiat olivat silloin ehkä enemmän pinnalla ja niistä puhui ja ajatteli jotenkin kirkkaammin. Edelleen tunnen samoja asioita ja vieläpä varsin vahvasti, mutta niistä on kadonnut sellainen pintakiilto ja ne tosiaan lienevät ennemminkin vain asettuneen taloksi.

Nyt on siis kuvaus ohitse ja olo jotenkin edelliskertoja väsyneempi. Toisaalta enpä niistä oikeasti taida paljon edes muistaa. Vielä pitäisi hieman juoda suoneen tuutatun varjoaineen vuoksi ja sitten nukkumaan. Tuloksista kuulen lääkärin vastaanotolla noin parin viikon päästä. Silloin taas ellei aiemmin tule mitään mieleen.

Kolmas kontrollikuvaus

Taas on puoli vuotta vierähtänyt. Blogin pariini olen sinä aikana palannut vain muutaman kerran. Toisella kerralla kävin lukemassa kirjoitukseni ensimmäisestä viimeiseen ja toisella piti tarkistaa, että vieläkö tämä on täällä. Ja täällähän tämä.

Kutsu huomenna olevaan kontrollikuvaukseen tuli suunnilleen seuraavalla viikolla edellisen kontrollikäynnin jälkeen. Eipä siinä mitään. Ainakin tiesi heti, että huolenpito jatkuu, mutta toki mieleen tuli myös ajatus hieman pidemmästä tauosta asiaan liittyvien hoitotoimien suhteen.

Puoli vuotta on mennyt hienosti. Mitään tautiin tai lähinnä ennen taudin diagnosointia edeltäneisiin oireisiin ei ole ilmaantunut. Välillä sitä on tuntenut jotain hoitojen aikaisia oloja varsinkin tiettyjen ruokien kohdalla. Pahimman ällötyksen aiheuttaa punaviini, jota en edelleenkään pysty juomaan, mutta jostain syystä myös vesimelonin olen joutunut uhraamaan ruokavaliostani. Liekö sitä tullut helppoutensa takia syötyä hoitojen aikana pahimpien olojen velloessa mahassa. Myös joitain ihan fyysisiä tuntemuksia on välillä palannut hetkeksi muistuttamaan hoidoista, mutta mitään pidempiaikaisempaa tai pysyvämpää ei ole ilmaantunut.

Kunto on palaillut normaaliksi tai suunnilleen samalle tasolle, jolla se oli pari vuotta sitten eli ennen yskän ja kuumeilun alkua. Hoitojen loputtua oli vaikea ymmärtää, että kuntoutuminen saattaa oikeasti kestää jopa vuoden ja, että yleensä se on jopa aivan normaaliaika. Keväällä ei esimerkiksi saunomisesta tullut vielä mitään, mutta nyt se tuntuu taas ihan hyvältä. Myös pidemmät lenkit sujuvat varsin mukavasti eikä palautuminenkaan vie tuhottomasti aikaa. Mitään ihmeempää kuntoutussuunnitelmaa en ole noudattanut vaan koittanut liikkua oman jaksamiseni rajoissa.

Vaikka asiat ovat kuten ovat niin siitä huolimatta huomiseen kuvaukseen meno hieman jännittää. Asteikolla yhdestä kymmeneen totuus lienee jossain kahdeksan huitteilla. Ja kuten olen tainnut joskus mainitakin niin kuvaushan ei sinänsä ole mitenkään jännittävä tai ihmeellinen vaan tulokset, jotka se tuo julki. Niiden kuulemista tosin pitää odotella vielä muutaman viikon eli ehkä pidän parin viikon tauon jännittämisessä ja jännitän loput vasta edellisenä iltana ja vastaanotolla odotellessani lääkärin kutsua.

Nyt unille ja huomiseen.

Ei mitään huomautettavaa tuloksista

Otsikon sanat totesi lääkäri suunnilleen ensimmäiseksi kun maanantaina astuin hänen huoneeseensa ja ojentauduin ottamaan kahta pöydälle tulostettua lappua. Jännitys, joka onneksi alkoi vasta edellisenä päivänä lounaalla ja vei yöunet, helpotti suunnilleen heti.

Tiedä sitten mitä siinä oikein jännitti, mutta luulen sen johtuneen jotenkin kahden mahdollisen vaihtoehdon ääripäistä. Minkäänlainen harmaa-alue ei vain ole pälkähtänyt mieleeni. Tai ehkäpä se on alue, jolla sitä elää. Kontrollitulokset kuultuaan sitä tavallaan pamahtaa aivan toiseen päätyyn, josta sitten lähtee taas hiljalleen palautumaan takaisin kohti keskikenttää. En tiedä ja liekö sillä tässä kohtaa mitään merkitystäkään. Kunhan pohdin.

On kuitenkin hienoa, että tulokset olivat oloni kanssa samoilla linjoilla eikä mitään yllättävää ilmaantunut. Kun kysyin vielä, että mistä oireista pitäisi olla huolissaan niin lääkäri totesi, että aikaisempien oireiden palautuminen tai patit imusolmukkeiden alueella ovat aina asioita, joiden vuoksi pitäisi hakeutua lääkäriin. Samoin äkillisen kuumeen nousun vuoksi olisi hyvä ottaa yhteyttä. Suuri todennäköisyys on kuulemma kuitenkin, että pysyn tämän taudin osalta täysin terveenä.

Tästä lienee taas hyvä jatkaa kohti seuraavaa (blogin aiheeseen liittyvää) etappia, joka on puolen vuoden kuluttua. Silloin tehdään samanmoinen kontrolli kuvauksineen kaikkineen. Kaksi ensimmäistä vuotta mennään kuulemma näin ja siitä eteenpäin jotenkin toisin. Asia selvinnee kun se tulee ajankohtaiseksi.

Kaunista lopputalvea ja alkavaa kevättä teille kaikille! Kiitos kun olette kannustaneet ja jaksaneet olla tukena ja mukana.

Puolen vuoden kontrolli

Kolme kuukautta on taas vierähtänyt. Viime viikolla otettiin verikokeita ja tehtiinkin edellisen kirjoitelmani tiedoista poiketen vartalon tietokonetomografia. Aikaisemmin oli puhuttu PET-kuvauksesta kontrollien yhteydessä, mutta kun kysyin asiasta minut TT-tutkimukseen lähettäneeltä lääkäriltä hän totesi, että nykytiedon valossa kontrollikuvausten hyödystä ei lymfoomien kohdalla ole juurikaan näyttöä. Varsinkin PET-kuvaus saattaa antaa usein jopa vääriä hälytyksiä ja taudin uusiminen huomataan lähes poikkeuksetta oireiden paluusta kontrollijaksojen välissä. Eipä siinä mitään. Lääkäreihin lienee syytä edelleenkin luottaa ja mennä kuuntelemaan viikon päästä kokeiden tuloksia.

Oloni on edelleen hyvä tai oikemmin se lienee jatkuvasti vain parempi. Fyysinen kunto on hiljalleen palautunut sellaiseksi, että liikuntaa jaksaa harrastaa jo ihan normaaleja aikoja. Ei kuitenkaan vielä aivan samalla teholla kuin aiemmin, mutta hiljalleen. Mielikin on selkeytyn ja huomaan selvästi taudin jättämät jäljet monien asioiden kohdalla. Välillä sitä jopa puhuu entisestä elämästä verrattuna nykyiseen, vaikka samaa jatkumoahan tämä on. Jonkinlaisia konkreettisia oivalluksia taudin läpikäyminen minussa on kuitenkin saanut aikaan.

Syöpä ei ole ehkä niinkään muuttanut minua vaan se on pikemminkin vahvistanut aikaisempia näkemyksiäni siten, että olen oppinut jopa elämään niiden mukaan. Ennen ehkä vain ajattelin asioiden olevan tietyllä tavalla, mutta nykyään koen niiden olevan käytännössäkin niin.

Useat asiat ovat tavallaan myös kadottaneet merkityksensä, mutta pelkästään positiivisessa mielessä. Asiat, joita ennen stressasin tai jotka painoivat muuten vain mieltäni eivät juurikaan rasita tai stressaa enää. Ei niin, että jättäisin ne tekemättä, hutiloisin niitä tehdessäni tai en välittäisi niistä vaan pikemminkin niin, että asioihin tulee keskityttyä vasta kun on niiden hetki ja sen jälkeen jätettyä ne taas odottamaan omaa vuoroaan. Esimerkiksi kiire, monet keskeneräisen työt, erilaiset vastoinkäymiset ovat tällaisia asioita.

Jotenkin sitä on myös oppinut nauttimaan tästä kaikesta ihan erilailla kuin aiemmin. Ennen saatoin esimerkiksi kuluttaa aikaa tai miettiä, että onpa ollut pitkä päivä, mutta nykyään ne tuntuvat lähes vierailta ajatuksilta. Tässä hetkessä oleminen tuntuu kaikelta mitä on, tarvitsee tai voi olla.

Edellisen jälkeen tuntuu ehkä ristiriitaiselta lukea, että sairastamani syöpä käväisee mielessäni edelleenkin lähes päivittäin. Tällä tarkoitan kuitenkin, että vaikka näin on en silti anna sen vaivata itseäni vaan annan ajatusten tulla ja mennä tarttumatta niihin enempää kuin on tarpeen. Ja varsinkin nyt kun kontrolli on jälleen ajankohtainen asia on alkanut pyöriä enemmän mielessä ja vuoden takaisia tapahtumia on tullut muisteltua enemmän kuin aikoihin.

En osaa silti pelätä taudin uusiutumista, vaikka myönnänkin, että lääkärin vastaanotolle meno jännittää. Toivon oikeastaan vain, että tulokset kertovat terveydentilastani jonkinlaisen totuuden, minkä valossa voin ihmetellä elämäntilannettani ja vuoden alussa alkaneita opintojani pidemmälle.

Kolmen kuukauden kontrolli

Blogin kirjoittaminen on hetkeksi jäänyt. En ole unohtanut tätä, mutta en vain ole osannut hetkeen kirjoittaa mitään. En tiedä osaanko nytkään, mutta teki vain mieli.

Olen miettinyt paljon tuntoja ja ajatuksia, joita syöpä on minussa herättänyt. En tiedä ovatko ne alkuhuumaa hoitojen loputtua vai pysyvämpiä rakennelmia, mutta sillä ei liene niin hirveästi väliä. Pääasia lienee, että olen ne kokenut ja ehkä saanut niistä jotain itselleni. Mitä nämä ajatukset sitten ovat sitä on vaikea kuvailla tai pukea sanoiksi. Ehkä palaan niihin kun saan ajatukset jotenkin jäsenneltyä ja jos osaan niitä ylipäätään verrata aikaan ennen sairaslomaani ja taudin diagnosointia.

Vaimoni sanoi hyvin jokunen viikko sitten, että vaikutan siltä kuin olisin koko ajan humalassa. Ja suunnilleen siltä minusta tuntuukin. Nykyään ajattelen selvinpäin samoin kuin ennen kännissä paitsi, että ajatuksissa on tolkkua vielä seuraavanakin aamuna ja puheesta saa selvän. Erotuksena humalaan on selkeästi taas se, että asiat eivät juurikaan tunnu miltään, vaan ne tulee otettua juuri sellaisina kuin ne ovat. Eivät sen kummempina. Harmeista on tavallaan kadonnut harmi, mutta mieli on kuitenkin iloinen. Tunne on vähän outo, mutta sisäisesti todella hyvä.

Tänään teki mieli kirjoittaa myös siksi, että aamulla oli ensimmäinen kontrolli ja kaikki oli kuten pitääkin. Veriarvot olivat palautuneet normaaleiksi (tulehdusarvot olivat laskeutuneet oikeille kohdilleen ja valkosolut nousseet kauas riskirajoista) eli terveen ihmisen lukemiin ja muutenkin kaikki oli tutkittujen asioiden osalta kunnossa. Mitään erityistä huolta ei siis enää pitäisi olla elämisen tai tekemisten suhteen. Tähän asti olen ehkä hieman vältellyt uimahalleja ja muita tartuntaherkkiä paikkoja ylimääräisiä tauteja väistääkseni. Enää ei kuulemma tarvitse.

Seuraava kontrolli on kolmen kuukauden päästä ja silloin tehdään taas PET-kuvaus ja katsotaan miltä sisäinen todellisuus näyttää.

Se tulee vihdoin uniin

Näin edellisyönä unta, että olin käymässä lääkärillä ja hän kertoi minulle hoitoni olleen liian lyhyt ja sen vuoksi minun pitäisi aloittaa uusi kolmen kuukauden sytostaattihoito, joka otettaisiin tabletteina itse kotona. Ehdin ajatella vain, että eihän se nyt näin voi mennä ja sitten heräsin. Viime yönä näin samasta aiheesta kertovan tarinan, josta en muista mitään, mutta pitkään sitä olin katsellut aamuisesta väsymyksestäni päätellen.

Unet ovat jännä asia. Vaikka unikirjat lienevät pitkälti humpuukia olen kuitenkin huomannut miten unet eheyttävät ja tuovat valon pilkahduksia hereillä käsitteltäviin ongelmiin. Sitä on vaikea sanoa mikä vaikutus tai ”ratkaisu” milloinkin on, mutta monesti hankalia unia nähtyään huomaa päivien olevan hieman helpompia ilmassa leijuvien mietelmien suhteen.

Näkemistäni unien vaikutuksista on vaikea sanoa mitään, mutta tiedän niiden kumpuavan ainakin pohdinnoistani taudin uusiutumisen suhteen. Nyt kun syksy on taas tullut ja sitä myöten ilmat viilentyneet niin vuoden takaiset muistot sairauden ensioireista nostavat päätään. Selkeinpiä oireita silloin olivat yskä ja iltakuumeilu. Yskä tuntuu tulevan ja menevän kuten se on tehnyt suunnilleen koko elämäni, joten siitä en niin osaa huolestua. Toki syvältä kumpuavat yskökset saavat välillä aikaiseksi tunteen, että taasko.

Iltaisin noussut kuume taas oli niin selkeää, että nyt kun viimeisestä hoitokerrasta on kulunut jo melkein kaksi kuukautta ja lääkityksen vaikutus on hiipunut olemattomiin huomaan taas iltaisin tarkkailevani mahdollista lämmön kohoamista. Ikävimmät muistot ovat kuitenkin kylmän aiheuttamasta tärinästä, joka liittyi ilmeisesti kuumeeseen ja joka iski monesti myös iltaisin tai pitkän ulkoilurupeaman jälkeen. Edellisviikonlopun metsäretkelle lähtiessämmekin puin ihan varoiksi pitkät alushousut, jottei mahdollinen viileys aiheuttaisi mitään vastaavan kaltaisia reaktioita. Ehkä se oli vähän turhaa, mutta eipä siellä merenrannassa silti turhan lämmin ollut. Ainakaan itselläni.

Mitään erityistä ei kuitenkaan ole ilmaantunut ja olonikin on voimistunut ihan silmissä. Myös lääkärit ja muut sairaanhoitohenkilöt ovat sanoneet, että yleensä tämän tyyppinen syöpä on kertaluonteista. Viimeisestä lääkärinlausunnosta tuli tosin huomattua, että tautini oli luokkaa IVB (4B) eli tavallaan huonoin mahdollinen ainakin levinneisyyden osalta. Toki kuvaukset kertovat, että tauti on talttunut, joten luokituksella ei liene sen suurempaa merkitystä enää tässä kohtaa.

Viitaten vielä otsikkoon olen oikeastaan ihan tyytyväinen, että sairaus on päässyt jo näin pitkälle tai tähän vaiheeseen eli uniini. Viimeiseen vuoteenhan en ole nähnyt siitä yhtään ainutta filmiä vaikka isoimman selvitessä luulin toisin. Saapa nähdä kauanko näitä nyt sitten pitää katsella. Erityisiä toiveita ei itselläni ole, mutta varsin konkreettisina pökäleinä näytökset vain tuppaavat viemään unelta levon ja aamulla on kuin ei olisi nukkunut silmäystääkään.

Hyvää yötä,

Pikkuhiljaa putkahdellen

Viimeisestä hoitokerrasta on jo lähes neljä viikkoa eli olen saanut olla sytostaateitta jo kaksi viikkoa tavanomaista jaksoa kauemmin. Jaksaminen on ehkä hiljalleen alkanut lisääntyä vaikka luulenkin, että suurin harppaus on harhaa ja johtuu lähinnä mielen piristymisestä ja ensimmäisen kontrollikuvauksen tuloksista. Mitään suurempia odotuksia ei minulla ole kuntoutumiseni suhteen toisaalta edes ollut, mutta toki jo nyt huomaan, että syyskuun alkuun kaavailtuja hataria pohdintoja täytyy siirtää luultavasti ainakin kuukaudella. Mutta mitäs siitä, saapahan nyt nauttia tästä tekemättömyydestä hetken ihan ilman kuvotusta ja särkyjäkin.

Ensimmäisinä iltoina tulosten kuulemisen jälkeen huomasin, että vasta silloin aloin pikkuhiljaa aavistaa mitä kaikkea sitä on viimeisen vuoden aikana joutunut oikein kokemaan. Sitä on jotenkin elänyt niin päivän kerrallaan, että minkäänlaista kokonaiskuvaa sairaudesta tai sen seurauksista ei ole päässyt muodostumaan. Muutenkin ilmaan on putkahdellut kysymyksiä, joita hoitojen aikana ei halunnut tai edes osannut esittää. Useinhan asioiden käsittely alkaa vasta jälkeenpäin kun pahimmasta on jo selvitty. Omalla kohdallani asian aktiivista käsittelyä kuvaavampi termi lienee juurikin tuo putkahtelu. Ainakin vielä käsittelyyn liittyvä keskittynyt pohdinta on jäänyt vähemmälle ja ajatuksia on vain pompsahdellut päähäni.

Luulen kuitenkin, että jonkinlainen asian päättäminen voisi olla paikallaan, vaikka sitten vähän teennäisemminkin. Toisaalta Tyksin puolesta pääsee keskustelemaan myös ihan ammatti-ihmisten kanssa, mikä voisi olla vieläkin hedelmällisempää. En kuitenkaan halua vetää kuin korkeintaan uuden symbolisen lähtöviivan johonkin sairauden ja terveyden väliin. Niin paljon sitä on kuitenkin kaikesta oppinut ja saanut, vaikka sitten vähän rankemman kautta, että ei niistä halua luopua. Pahasta olosta, säryistä ja kivuista olen toki valmis päästämään irti, mutta niitä nyt on luultavasti kuitenkin luvassa joskus tulevaisuudessa. Muodossa tai toisessa.

Edelliseen lauseeseen tuntui ikävältä päättää, joten kirjoitin vielä tämän.

Ensimmäisen kontrollin jälkeiset fiilikset

Viimeksi olen varmaan joskus teininä odottanut silloisen tyttöystävän puhelinsoittoa yhtä paljon kuin tänään lääkärin yhteydenottoa. Erona ehkä vain se, ettei tarvinnut päivystää seinään kytketyn puhelimen vieressä ja nostella luuria kuunnellakseen toimiiko puhelin vaan pystyi liikkumaan vapaammin ja riitti kun välillä vilkaisi ruutuun nähdääkseen palkkeja olevan tarpeeksi jäljellä.

Lääkäri aloitti varsin rauhallisesti toteamalla soittavansa PET-kuvauksesta, joka tehtiin 3.8. ja siihen liittyvästä lausunnosta, jonka mukaan...Siinä vaiheessa olin jo monta kertaa meinannut sanoa, että tiedetään, eteenpäin. Tuloksiin päästyään hän totesi kuvien olevan puhtaat eli näyttävän juuri siltä kuin pitääkin. Sanamuodoista minulla ei oikeasti ole enää mitään mielikuvaa, sillä minua kiinnosti vain onko kaikki kunnossa vai eikö ole.

Nyt voisi juoda lasin kuohuvaa, mutta ei taida vielä tohtia. Mutta ehkä jo muutaman viikon päästä kun ollaan päästy normaalista kaksiviikkoisesta selkeästi pidemmälle.

Tästä se taas lähtee. Ei ehkä ihan vielä tällä meiningillä, mutta kuitenkin:

Radioaktiivinen mies

Tänään oli jälleen PET-kuvaus. Näin kolmannella kerran se oli jo ihan peruskauraa. Jännää oli sen sijaan nähdä alkuvuodesta ensimmäiseen kuvaukseeni täyttämä henkilö- ja sairaustietolomake. Totesin kysyttäessä vastaaottotädille, että eipä niihin tietoihin vissiin mitään muutoksia ole tullut ja kun sain lapun jouduin rastittamaan sen melkein ylhäältä alas ja täyttämään vielä monet väliin jääneet aukotkin. Moni kohta oli vieläpä sellainen, jota en ensimmäisellä kerralla edes ymmärtänyt. Nyt nekin olivat arkipäivää ja tajusin moisia lääkkeitä saadun tai testejä tehdyn. Ilmeisesti toisella kerralla lappu oli jäänyt korjaamatta tai sitten minulla vain annettii vahingossa aiempi versio.

Paha olo alkaa väistyä ja ruoka taas maistua. Tai eipä se juuri millekään vielä maistu, mutta pystyy jo syömään kaikenmoista. Asia on kuten aiemmillakin kerroilla, joskin tällä kertaa voinen odottaa makuaistin vihdoin palutuvan ja ruokahalun jäävän pysyväksi. Hajutkin toivottavasti lievenevät normaalille tasolleen eikä tarvitse joka kerta keittiöön tai kylpyhuoneeseen mennessä pelätä oksennusreaktiota. Kylpyhuoneestakin, ihan ilman että kukaan on käynyt siellä edes asioilla, luikertelee nenään etovia hajuja. Monet niistä tiedän tuoksuiksi, kuten erilaiset kylpygeelit tai mitkä lie, mutta sytostaattien jälkeen joudun suihkuttamaan lapsetkin hajuttomalla Erisanilla muiden aineiden sijaan.

Viikon päästä kuulen tuloksista ja silloin vedetään lippu salkoon. Tuloksista riippuen joko puolitankoon tai tappiin asti. Itse tietysti toivon ja haluan myös vahvasti uskoa jälkimmäiseen, mutta toki toinenkin vaihtoehto mietityttää. Onhan ennen taudin varmistumista kuitenkin käyty melkein puolen vuoden arvelut sairauden pahan- ja hyvänlaatuisuuden välillä ja pääosin pysytelty hyvän puolella.

Mutta se on vain viikko ja sinäkin aikana ehtii taas piristyä ja nauttia siitä kun pystyy jälleen olemaan.

Ohi on eli viimeinen hoitokerta

Tähän kohtaan olisi voinut varmasti valita monta muutakin ja monin verroin parempaa biisiä. Tämä kappale tuo kuitenkin mieleeni kun pienessä nousuhumallassa Ruisrockissa joskus vuonna -95  hypittiin aidatun kalja-alueen pöydillä sen tahdissa muovituopit kohti taivasta ja oli niiiiin siistiä. Siis järkyttävää teinimeininkiä näin jälkeenpäin mietittynä, mutta jos tuon fiiliksen saisi päivitettynä nykypäivään niin se olisi luultavasti varsin lähellä tämän hetken tunnelmiani.

Toisaalta on myös varsin tyhjä olo. Sellainen kuin aina pienempänä tuli koulun päättyessä ja Suvivirren soidessa. Toisaalta teki mieli iloita ja juhlia kun alkoi loma, mutta samalla tajusi miten seuraavat kaksi ja puoli kuukautta joutuisi olemaan enemmän tai vähemmän erossa luokkatovereistaan ja tutusta päivärytmistä.

Niin tai näin se on ohi nyt! Ei jotenkin vain voi vielä täysin tajuta. Puoli vuotta siinä meni. Viikon päästä kontrollikuvaus ja kahden viikon päästä lääkäri soittaa kuvauksen tuloksista. Sitten voi toivottavasti huokaista hieman pidemmäksi hetkeksi. Ja kyllä nytkin jo voi. Tämä oli projekti ja se loppui tähän kertaan. Vieroitusoireet pitää vielä kerran kestää ja sitten voinee hiljalleen alkaa kasaamaan takaisin menetettyä kuntoaan.

Blogikin oli suunniteltu projektiksi ja se on sitä edelleen. Sen aika ei ole vielä ohitse.

Viimeistä viedään

Ihan hullua, mutta huominen jännittää minua jostain syystä todella paljon. Onhan se toki viimeinen hoitokerta tällä haavaa, mutta mitä jännittämistä siinä nyt sitten on. Yksitoista kertaa on jo takana ja hommasta varsin vankka rutiini. Hoitajanikaan ei ole jäänyt vielä kesälomalle, joten mitään erityistä ei senkään puolesta pitäisi olla. Kaipa sitä silti vain voi kun kerran siltä tuntuu.

Jouduin tänään soittamaan veriarvoistani hieman etukäteen kun vietin iltapäivän soittojen ulottumattomissa eli katsomassa Risto Räppääjää Vartiovuoren kesäteatterissa. Hoitajani naureskeli kun kerroin katveesta, että oli arvellut minun soittelevankin asiasta ja totesi samaan hengenvetoon epäilevänsä soittoni syyksi jännityksen huomisesta hoitoon pääsystä. Myönsin asian olevan niinkin, vaikka en suoranaisesti siksi soittanutkaan. Totuus tosin taitaa olla, että juuri siksi soitin, mutta minulla vain sattui olemaan asiaan hyvin sopiva syy.

No, tulokset eivät olleet vielä tulleet ja sovimme, että jos niissä on jotain poikkeavaa hän soittelee vielä ennen kuutta. Mitään en ole kuullut paitsi että juuri äsken (klo 17.55) tuli tekstiviesti, jolla hän tuskin asiasta ilmoittaisi. Ja kuten arvelinkin, se oli äidiltäni.

Huomenna siis viimeistä kertaa kohti syöpäpolia sytostaatteja saamaan. Huh huh ja jes!

Kuvotuksia/nautintoja

Ruuasta on aina kiva puhua, selailla herkullisia kattauskuvia tai katsella kun joku laittaa sitä televisiossa. Vielä mukavampi ruokaa on laittaa itse ja syödä kun se maistuu. On varmaan käynyt selväksi, että hoitojeni aikana ruoka ei ole juurikaan maistunut vaan lähinnä tuottanut kuvotuksen tunteita. Toki aina välillä jokin ateria tai ruokalaji on vienyt kielen menneessään. Yleensä ruoka on kuitenkin vain maistunut tai sitä ei kertakaikkiaan ole pystynyt syömään.

Koskaan ei ole kuitenkaan osannut sanoa etukäteen onko kylmät perunat tänään paistettuja parempia vai toisinpäin. Asia on tuottanut jonkin verran pään vaivaa vaimolleni, joka on joutunut pääosin kantamaan vastuun ruokahuollostamme ainakin huonompina viikkoina. Mutta aina siitä on jotenkin selvitty, kuten viimeksi jakamalla poikein pyttipannut uudelleen kahden sijaan kolmeen osaan. Tähän listasin joitan koko hoidon tökkineitä ja toimineita ruokia/juomia. Mielenkiinnolla odotan miten listan käy hoitojen jälkeen eli jääkö se voimaan vai muuttuuko herkutkin kuvotuksiksi ja muistikuviksi hoidoista.

* * *

Kuvotuksia

- Paahtoleipä
Ennen niin kotoisasta tuoksusta on tullut yksi ällöttävimmistä hajuista. Jotkin muut vaaleat leivät menettelevät jälkimmäisellä viikolla, mutta muuten alas menee vain ruispalat tai vastaavat leivät.

- Kasvisosekeitto
Jostain syystä kasvikset tuoksuvat lämpimänä soseena aivan järkyttävältä, mutta maistuvat paloina sopassa. Ennen tämäkin oli varsin yleinen ruoka pöydässämme raejuuston tai muun lisukkeen kera, mutta puoleen vuoteen ei olla taidettu tätä juuri valmistaa.

- Karpalomehu
Yksi suosikkimehuistani maistuu nykyään aivan oksennukselta.

- Sipuli
Paistettuna kuvottavimpia hajuja mitä tiedän. Jopa ulkona laimentuneessa hajussa tulee tarve kääntää vatsa ympäri.

- TV-Mix Choco
Yksi lempikarkeistani, mutta oli iso virhe ottaa näitä hoitoon mukaan. Nykyään nekin maistuvat aivan sytostaateilta tai ainakin tuovat vahvat muistikuvat siitä kuvotuksesta, mikä hoitojen jälkeen seuraa.

- Bonaqua-kivennäisvesi
Tätä on tarjolla hoitosalissa pillimehujen ja Piltin lisäksi. Jostain syystä muut vedet menevät, mutta jo Bonaqua-pullon muoto saa vatsan liikahtamaan.

* * *

Nautintoja (tässä kohtaa tarkoittaa ruokaa, joka menee helposti alas)

- Kananmuna
Ruokalaji, joka on kaikissa muodoissaan toiminut läpi hoitojen. Liekö se tarpeeksi mautonta ja riittävän monipuolista, jotta siitä olisi päässyt kehittymään minkäänmoista ällötystä.

- Coca-Cola
Ainoa juoma, jota olen pystynyt juomaan koko hoitoajan niin sairaalassa kuin kotonakin. Siitä huolimatta olen yrittänyt hoitokerroille valita muuta juotavaa, että kotona olisi edes jotain nestettä mikä menee alas. Vettäkin on välillä vaikea juoda, mutta sen sijaan kolmen desin lasipulloissa oleva Vichy on päässyt toiseksi aina toimii -juomaksi.

- Alkoholiton olut
Ennen en ymmärtänyt tätä juomaa laisinkaan, mutta löytäessäni Citymarkettimme kohtalaisen laajan valikoiman löysin myös muutaman todella maukkaan korvikkeen tavalliselle oluelle. Yksi parhaista lienee hollantilainen Buckler.

- Kiisselit ja vanukkaat
Näitä ei ole tullut aiemmin juuri ostettua, tehtyä eikä syötyä. Eikä luultavasti tule hoitojen jälkeenkään, mutta nyt ne maistuvat. Helpon muodon ja vähäisen hajuttomuuden (syön yleensä jääkaappikylmänä) takia ne uppoavat varsin hyvin vatsaan.

- Sipsit
Kananmunan ohella toinen läpi hoitojen alas mennyt syötävä. Liekö niiden rasvaisuus, joka liuottaa suusta pahaa makua vai mikä, mutta perussipsit ovat nykyään ostoslistan vakiokamaa.

Kerta vielä

Tänään oli siis yhdestoista hoitokerta. Valkosoluarvot olivat nousseet muutamassa päivässä lähelle viitearvoja, joten hoito voitiin antaa. Tämän kertaisein hoidon jälkeen tajusin, että tämä ihan oikeasti loppuu joskus. Tässä tapauksessa kahden viikon päästä. Sitten on nämä hoidot hoidettu ja jos joskus sytostaatteja tai vastaavia pitää ottaa uudestaan niin se olkoon sitten uusi taistelu. Jotain mikä ei enää liity nyt käytyyn kamppailuun.

Vierustoverini pohti tänään, miten syöpä on yksi niistä harvoista taudeista, jonka kohdalla puhutaan taistelusta tautia vastaan. Se on luultavasti yksi asia, mikä saa syövän edelleen kuulostamaan varsin ikävältä sairaudelta, vaikka monissa tapauksissa se onkin parannettavissa jatkuvasti kehittyvien hoitojen myötä.

Taistelustahan tässä tavallaan silti on kyse, vaikka itselläni ei ole hetkeksikään tullut olo, että en tästä selviäisi. Taistelu kohdallani liittyy ehkä enemmänkin näiden sivuoireiden kanssa kamppailuun kuin suoranaiseen taudin nujertamiseen. Senhän olen jo heti hoitojen alussa ulkoistanut lääkäreiden tehtäväksi, josta minun ei tarvitse kantaa vastuuta kuin korkeintaan pitämällä itseni jonkinlaisessa kunnossa ravitsemalla itseäni ja liikkumalla voimattomuudesta huolimatta päivittäin jonkin verran.

***

Harvoin, jos koskaan, olen ollut innoissani vanhojen ukkojen lämmitellessä uudelleen vuosia sitten hautaamaansa bändiä, mutta tämän tulemisen olisin halunnut nähdä eturivistä.

Toisaalta ja toisaalta

Tämä on taas tällainen, että harmi kun ei päässyt ja kiva kun ei tarvinnut mennä tilanne. Toisaalta olin taas valmistautunut ja asennoitunut hoitokertaa varten, joka minun täytyy joka tapauksessa jossain kohtaa käydä läpi. Jos olisi pysytty aikataulussa olisi loppukin häämöttänyt lähempänä. Nyt tuli tällainen tyhjä viikko, jona ei voi kuin odottaa, että luuydin tuottaa tarvittavat valkosolut ja perjantaina päästään jatkamaan.

Toisaalta taas tyhjä viikko mahdollistaa pienet puuhastelut kuten vanhimman poikani syntymäpäivien vieton. Muussa tapauksessa sekin olisi mennyt ohitse kuvotuksen kourissa ja kakkua vain katsellessa. Nyt saatin mukava päivä sopivin antimin ja isäkin sai herkutella. Viikonlopuksi ajateltu muu juhlinta tosin jää nyt väliin, mutta kuten todettua niin kaikella on puolensa.

Tällä hetkellä hoitojen laskettu loppu näyttäisi olevan aika lähellä heinä-elokuun vaihdetta. Kaksi viikkoa hoidot ovat alkuperäisestä siirtyneet, mikä tuntuu ainakin omasta mielestäni varsin kohtuulliselta. Aina hoitojen siirtämistä on kuitenkin tarkkaan harkittu eikä tälläkään kertaa sitä olisi jätetty väliin elleivät valkosoluarvoni olisi olleet todella matalalla.

Jatko selviää siis huomisen labroista. Verikokeistakin kuulen vain negatiiviset tulokset, sillä normaaleista arvoista, joilla hoito voidaan antaa, ei erikseen soitella. Sinänsä harmi, mutta voin ymmärtää tilanteen. Ja vaikka tällainen bonusviikko onkin tavallaan tervetullut ja pääsee hieman tavallista parempaan kuntoon niin siitä huolimatta odotan jo, että pääsen ottamaan lääkkeeni, jotta hoito saadaan kunnialla päätökseen.

Hoitava lääkäri lupasi ilokseni seuraavan kontrollikuvauksen, joka normaalisti tehdään vasta puolen vuoden päästä hoitojen päättymisestä, jo heti hoitojeni jälkeen. Näin saan lääkärin sanoin sitten hyvillä mielin aloittaa toipumisen puolen vuoden hoidoista ja lähestulkoon vuoden sairauslomasta. Sitä myös itse toivon.

Tämä ihan synttäreiden kunniaksi. Elokuvan joutunee varmaan muutaman kerran katsomaan.

Voihan neutrofiilit!

Perjantaina valkosoluarvoni ja etenkin neutrofiilit olivat jälleen kerran alakantissa. Viitearvojen alla tai aivan rajalla ne ovat tainneet kokoajan pyöriä, mutta tällä kertaa ei päästy edes edellisiin lukemiin. Tänään piti hoitoja ennen ottaa vielä kontrolli, että voitaisiin todeta niiden hieman nousseen ja hoitoa voitaisiin suunnitellusti jatkaa. Verikoe otettiinkin, mutta niistä voitiin todeta ainoastaan valkosoluarvojen lasku vieläkin alemmaksi. Tuloksista johtuen hoitokerta siirtyi viidellä päivällä ensi perjantaiksi. Arvot tsekataan toki vielä edellisenä päivänä ja silloin niiden pitäisi jo olla kunnossa. Tai ainakin sielläpäin.

12 projektia eli kuinka homma on sujunut hoitokerrasta toiseen

Olen ottanut jokaisen hoitokerran ja sitä seuraavan toipumisajan omana yksittäisenä projektina. En tiedä onko sitä kautta muodostunut ennalta arvattava rutiini tehnyt hommasta raskaamman vai pitänyt asian jotenkin hallinnassa ja minut järjissäni.

Jokainen kerta on mennyt lähes saman kaavan mukaisesti. Kovin koettelemus yleensä on aamu. Kun saa itsensä ylös, jotain täytettä tyhjään vatsaan (yleensä puuroa ja kahvia) ja vaatteet päälle niin tuntee itsensä jo jonkinlaiseksi voittajaksi. Näin itsekseen kotona ollessa asiaan on kiinnittänyt normaalia selvästi enemmän huomiota. Tavallisesti kaikki on mennyt vähän siinä sivussa, vaikka toki asiat on pitänyt huomioida, jotta ne eivät unohtuisi.

Joka kerta pitäisi muistaa juoda reilusti ainakin pari päivää hoidon jälkeen. Näin helteellä tarvittavan nesteen määrää voi vain arvailla ja niihin lukemiin sen vuoksi olen tuskin päässytkään. Pahoinvoinninestolääkkeiden (Zofran 8 mg) syöminen olisi hyvä aloittaa samana iltana kuin hoito annetaan ja jatkaa voinnin mukaan seuraavat päivät. Itselläni lääkkeitä on kulunut joka kerta paketillinen eli olen syönyt niitä hoitopäivästä viiden päivän ajan aamuin illoin.

Zofranin haittavaikutuksena on ummetus, joten samat päivät kun syön sitä pitäisi iltaisin muistaa ottaa noin 10 tippaa ummetuslääkettä (Laxoberon, tipat). Kyseistä lääkettä saa myös jonkinlaisina kapseleina, mutta tipat ovat ainakin omalla kohdallani osoittautuneet toimiviksi kunhan pitää huolen määrästä eikä truuttaa ihan sattuman varaisesti kuten jotkut ovat kuulemma tehneet.

Kahden päivän päästä hoidosta on aloitettava valkosolujen kasvutekijä -pistokset (Neupogen Novum 0,96 mg/ml). Niitä piikitetään viisi seuraavaa päivää. Yleensä kolmantena päivänä alkavat lääkkestä johtuvat luu-/lihassäryt, joita koitan hillitä 2-3 särkylääkkeellä (Burana 600mg) päivässä. Tässä kohtaa alkaa välillä myös suoni, johon sytostaatit on tiputettu, särkeä. Suonisärkyä ei onneksi ole tullut joka kerta, mutta sen tullessa Buranan määrä pahimmillaan tuplaantuu.

Burana ei yleensä maksimimäärässäänkään vie särkyä kokonaan pois, mutta lieventää sitä kuitenkin sen verran, että pystyy ajattelemaan jotain muutakin kuin kipua.

Ja sitten pitäisi vielä muistaa syödä, vaikka ei ole nälkä ja kaikki maistuu samalta liuottimen ja suolan sekoitukselta. Viidennen päivän kohdalla asia on yleensä jonkin verran korjaantunut ja ruoka on alkanut taas maistua kohtalaisesti. Samalla myös hajut normalisoituvat ja jääkaapinkin voi avata ilman suurempaa kuvotusta.

Ensimmäinen viikko menee jotakuinkin tämän kaavan mukaan ja toinen viikko menee sitten vaihtelevalla menestyksellä. Aluksi se oli aina jaksava ja touhukas, mutta loppua kohden tilanne näyttää muuttuneen niin, että jaksavia päiviä on enää korkeintaan yksi tai kaksi. Hoitoa edeltävän päivän verikokeissa olen joka kerta jaksanut käydä ja näin ollen myös uuteen hoitokertaan olen ehtinyt aina kohtalaiseen kuntoon.

Ennakkotunnelmia vanhuudesta

Edellispäivänä pesin kolme koneellista lakanoita. Ajattelin kai, että nyt on helppo toimia kun perhe on poissa ja aurinko kuivattaa pyykit muutamassa hetkessä. Ajatukset helppoudesta karisivat suunnilleen siinä vaiheessa kun puuskutin kotimme ylätasanteella portaiden kipuamisen jälkeen. Jo tyynyliinojen irrottaminen nosti hien otsalle ja pussilakanoita poistaessa piti ihan levätä välillä. Hiki ei ollut normaalia työntekohikeä vaan kylmää ja ahdistavaa kosteutta, joka puski lävitse joka puolelta kehoa. Alakertaan ja koneeseen lakanat siirtyivät kohtalaisen helposti, mutta kuivaustelineelle taaperrus olikin taas oma lukunsa.

Matkaa pyykkinarulle on oveltamme noin 30 metriä, mutta mittarin lähennnellessä saman suuruisia asteita reissu tuntui pieneltä maratonilta. Ripustaessani pyykkejä hiki vain puski otsasta ja lihakset olivat turtana muutaman lakanan kantamisesta. Mietin miksi unohdin kännykän kotiin ja mitä tekisin jos en jaksaisikaan takaisin. Tein tuon matkan neljä kertaa päivän aikana noin parin tunnin välein ja joka kerta oli samat fiilikset. Paitsi, että muilla kerroilla oli mukana puhelin, jolla tuskin olisi ollut mitään käyttöä tajun lähtiessä.

Kauppamatka oli suunnilleen samanlainen ponnistus ja kesti vartin sijasta kolme kertaa kauemmin. Sen tein kokonaan toisena päivänä ja koska kauppaan ei ollut aivan pakottavaa tarvetta odottelin iltaan, että olisi edes hieman viileämpää. Matkaan varasin normaalist poiketen myös vettä, jota tissuttelin pikkuhiljaa muiden huiskiessa rollaattoreillaan ohitse. Ei nyt aivan, mutta ei paljon puuttunutkaan.

Tässä alkaa kummasti ymmärtää vanhuksia, joilla on kunto alkanut heiketä eikä ympärillä ole ketään: yläkertaan ei viitsi ihan pienimmästä asiasta hypätä, sohvalta pitää nousta rauhallisesti ettei ala huimata ja kaikenlainen paikkojen särky painaa mieltä eikä sen takia jaksa innostua asioista normaaliin tapaan. Myös ystävien ja ylipäätään ihmisten läsnäololle antaa aivan erityistä arvoa, sillä silloin kaikkeen edellä mainittuun ei kiinnitä niin huomiota vaan pysyy jotenkin paremmin kiinni tässä maailmassa.

Kirjoitettuna kirosanat näyttävät vähän tyhmiltä eikä niillä ole samanlaista voimaa kuin ilmoille päästettynä. Itsekseen ollessaankaan ei purkautuminen kovin paljoa auta. Siitä huolimatta päästin pari perkelettä illalla nukkumaan mennessäni kun olo oli päivän jäljiltä kuin jyrän alle jääneellä. Siinä vaiheessa tosin kaikki oli oikeastaan jo ihan hyvin, sillä taas oli selvitty yhdestä päivästä.

Kymppi takana

Huh, huh. Hoitokerta sujui taas ihan mallikkaasti. Ensimmäistä kertaa kuuntelin musiikkia koko hoidon ajan ja torkuin silmät kiinni lokoisaan asentoon säätämässäni tuolissa. Joka kerta kun avasin silmät maailmasta, johon musiikki ja siitä johdetut ajatukset olivat minut kuljettaneet olin yhtä pöllämystynyt siitä missä oikein olin. Musiikin avulla yritin myös pitää yllä energistä oloa ja uskotella itselleni, että sytostaattien negatiivinen vaikutus on enemmän kiinni niiden tiedostamisesta kuin kehon reaktioista. Ei ollut, mutta ainakin kerta sujui nopeasti reippaita ralleja luukuttaessa.

Kerrassa ei itsessään ollut mitään ihmeellistä, mutta siinä on, että ensimmäistä kertaa joudun käymään toipumisprosessin läpi itsekseni, ilman perhettä. Aiemmat kerrat ovat tavallaan menneet siinä sivussa, vaikka oireet taas tavallaan ovatkin näytelleet pääosaa omissa tuntemuksissani. Nyt pienet sivuosan esittäjät ovat mummolassa ja minä yksin tuntoineni. Saapa nähdä onko tämä helpompaa vai vaikeampaa ilman arjen ruutineja koossa pitäviä elementtejä.

Tosin on heti myönnettävä, että vanhempien luoksehan minä hoidon jälkeen tulin ja ajattelin viettää täällä pahimmat pari päivää. En minä kuitenkaan ihan niin kokeilunhaluinen ole, että jättäisin äidin tarjoaman hoivan käyttämättä kun siihen hänen vapaapäivänsä myötä kerran avautui mahdollisuus.

Tämä jäi käteen juhannuksesta (monen muun hyvän asian ohella kylläkin) ja toimi tänäänkin loistavasti: