Kahdeksas kerta

Tällä kertaa meni vain kolme tuntia kun yksi lääke jätettiin yskän takia pois. Eivät kuulemma uskalla antaa sitä kun se voi aiheuttaa pysyviä arpia keuhkoihin ja ensimmäisenä oireena yleensä on juuri yskä. Keuhkokuva oli tosin puhdas, mutta siitä huolimatta lääkäri katsoi parhaaksi pudottaa lääke matkasta. Asia lienee perusteltu ja punnittu tervehtymiseni kannalta. Ei siitä osaa oikein muuta ajatella.

Vähäisemmästä lääkemäärästä huolimatta tiputus vie voimat aika huolella. Jälleen kerran näytin luultavasti elävältä kuolleelta kun raahustin polikliniikalta autoon. Hieman tämän asian toteaminen näin saman päivän iltana tuntuu samalta kuin vaikkapa seinän maalaamisen lomassa tehty Facebook päivitys, jossa henkilö toteaa olevansa maalamassa seinää. Miten ihmeessä se onnistuu?

Oman jaksamiseni salaisuus on kortisoni, jota laitetaan pahoinvoinninestolääkkeen kyljessä. Se jostain syystä piristää aina näin iltaa kohden ja yleensä saa minut kukkumaan vielä kahden aikaa yölläkin. Onneksi se on vain tämä ensimmäinen yö ja loput menevät sitten normaalimman kaavan mukaan.

 * * *

Tänään näin ensimmäistä kertaa polikliniikan sytostaattisalissa vanhan tutun, yläasteaikaisen kemian ja fysiikan opettajani. Tapaaminen oli ajatuksia herättävä, mutta vain omassa päässäni, sillä kahden tunnin tiputuksen jälkeen en ollut enää kovin jaksava kommunikoimaan yhtään enempään kuin oli tarvetta.

Syöpäpolilla on myös eräs puolituttu hoitaja, jonka muutaman mutkan kautta yhdistin itseeni. Tuossa kohtaamisessa mietin, että on varmaan raskasta nähdä tuttujen astuvan hoitohuoneen ovesta sisään, sillä aina tietää syyn. Samoin kuin vanhan opettajani tapauksessa. Jotenkin sitä tajusi tuossa hetkessä hyvin konkreettisesti miten tällaista sairautta ei todellakaan halua kenellekään. Vieraita on siinä mielessä helpompi kohdata kun heitä ei yhdistä mihinkään muualle. He ovat aina käyneet hoidossa ja heillä on aina ollut syöpä. Tutuilla taas on aina kiinnekohta jossain menneisyydessä. Siitä pystyy aina rakentelemaan kaikenlaista, miten epätodellista sitten tahansa.

Pitkäksi venyneen teksin päätteeksi jotain kevyempää:

Itkeäkö vai nauraa?

Tähän asti olen valinnut naurun. Ei itkussakaan sinänsä mitään vikaa ole, mutta jotenkin vaan kun kipu on jatkunut tarpeeksi kauan ja alkaa olla mitta täysi niin suusta purskahtaa itkun sijaan nauru. Naurun tai tirskahtelun lomassa tulee usein myös sadateltua tutut voimasanat sekä turhautuminen tähän kaikkeen.

Molemmissa on myös sama puhdistava voima. Erona on ehkä, että itkun jälkeen sitä on jotenkin tyhjentynyt kun taas naurusta saa lisää energiaa. Toki sellainen vatsaan sattuu kieriskely vie mehut yhtälailla kuin kunnon itku eli kunnolla tekemällä pääsee samaan lopputulokseen.

Tämän jakson uusi ja ikävin asia oli käden tai ilmeisesti oikeammin sen suonien särky. Kipu ei tuntunut tulevan oikein mistään, mutta pysyi onneksi olkapään ja kämmenselän välissä leviämättä muualle kehoon. Se oli samalla tavoin sykkivää kuin vatsakipu, mutta muuten en löytänyt sille vastinetta aiemmista tunnoistani.

Lääkkeillä ei ollut juurikaan vaikutusta särkyyn tai sitten minulla oli väärät pastillit. Lämpö auttoi sen aikaa kun mikrossa lämmitettävä jyväpussi pysyi lämpimänä, mutta sitten se taas palasi. Neljässä päivässä särky onneksi laimeni lähes kokonaan. Vieläkin hiukan juilii, mutta sitä en enää jaksa laskea.

Armeijan jälkeen ajattelin, että enää ei ole pakko tehdä mitään. Miten väärässä sitä voikaan olla. Huomenna olisi sitten kahdeksas kerta. Mielessäni lasken niin, että huomisen jälkeen on jäljellä enää neljä kertaa. Vähän siinä huijaa itseään kun unohtaa huomisen ja seuraavat kaksi viikkoa. Sen verran kuitenkin tekisi mieli joka kerta jättää menemättä, että asialla ei liene mitään merkitystä.

Sytostaatit, täältä tullaan!

Numero tuntematon

- Isi, kuka oli ensimmäinen ihminen joka syntyi maailmaan?
- Enpä kuule tiedä, mutta olipa hyvä kysymys.
- Taivaan Isä varmaan tietää. Se tietää kaiken.
- Ahaa, pitäisikö häneltä sitten kysyä asiasta?
- Sillä ei ole korvia ja se on näkyläpivä.
- Mutta kuinka häneltä sitten voi kysyä mitään?
- Sille pitää lähettää postissa tekstiviesti.
- Ai jaa. No, miten hän sitten vastaa siihen?
- Kirjoittaa tietenkin tekstiviestin takaisin.
- Miten sinä sitten saat vastauksen kun sinulla ei ole kännykkää?
- Se tulee sitten aikuisena
  (Keskustelu neljävuotiaan poikani kanssa)

* * *

Alan ymmärtää ihmisiä jotka tällaisissa tilanteissa turvautuvat johonkin suurempaan tai kääntyvät mahdollisesti uskoon. Välillä kyllä itsestänikin tuntuu, että kaikki tuki mistä vaan voi olla jotain hyötyä on tervetullutta. Itse uskon kuitenkin edelleen taudista parantumisen suhteen vahvimmin lääketieteeseen. Korkeampien voimien olemassa olosta minulla ei ole sen vahvempaa mielipidettä tai tunnetta. Jos Taivaan Isä on olemassa niin hänellä on ehkä syynsä, ellei niin tässä ei liene mitään epäselvää. Tekstiviesti voisi nykypäivänä kyllä olla hyvä tapa ilmoittaa itsestään.

Seitsemäs kerta

Kun joskus päädyin tätä päiväkirjaa kirjailemaan ajattelin, että ainakin hoitokerrat pitänee mainita, jotta pysyy rytmi ja laskuissa mukana. Eipä näistä kerroista juuri muuta kerrottavaa oikeastaan olekaan. Samoilla mennään kuin tähänkin asti eli saliin kävelee kohtalaisen jaksava ja reipas nuorimies, joka paikalta poistuessaan jaksaa juuri ja juuri kävellä autolle ja istua kotimatkan maisemia tuijottaen.

Jokaisen kerran jälkeen on musiikki kuulostanut jostain syystä aivan mielettömän hyvältä. Esittäjällä tai kappaleella ei ole ollut juurikaan väliä vaan kaikki radiosta tullut on kelvannut. Tänään autoradiosta tarttui korvaan joku J. Karjalaisen takavuosien hitti. Normaalisti olisin tuskin kiinnittänyt asiaan juurikaan huomiota, mutta nyt kappale tuntui luissa asti.

Hoidon aikana ei musiikki jostain syystä maistu. Pari kertaa olen kokeilut, mutta enemmän on ahdistanut kuin helpottanut. Tiedä sitten mikä siinäkin on, mutta heti hoidon loputtu ja odotellessani hetken kyytiä kotiin homma on toisin: iPodista aivojen syövereihin virtaavat sävelet palauttavat pienen osan menetetystä energiasta ja sisäinen aurinko paistaa hetken isolla liekillä.

Tämä ei ole ehkä sieltä kauneimmasta päästä, mutta toimi loistavasti auringon porottaessa sairaalan nelikulmaisista ikkunoista muodostuvan lasikaton läpi aulan mataliin nojatuolisaarekkeisiin ja katsellessani niistä haalean värisissä kaavuissa pitkin käytäviä hiihteleviä potilaita.

Hei hei, mitä kuuluu? (osa 2)

Sä kysyt ja kaikki on ok. Niin kuin tavallaan onkin. Kontrollin tulokset olivat hyvät eli tauti talttuu, pystyn puuhastelemaan kaikenlaista eivätkä päivät mene vain sängyn pohjalla pahan olon kourissa. Myös mieli on hyvä eikä juuri mikään ahdista tai luo alakuloa.

Toisessa päässä on kuitenkin kaikki nämä sivuoireet: lihas- ja luusäryt, kivuliaat ja pisteliäät tuntemukset kehossa sekä peruselintoimintoihin kuten nielemiseen liittyvät epämiellyttävät oheistunteet. Niitä ei hyväkään mieli saa pois ja lääkkeetkin vain hetkellisesti. Niiden kanssa pitää vaan jaksaa, eikä aina millään jaksaisi jaksaa. Ei niistä jaksa ihmisillekään aina voinnista kertoessaan mainita. Tuntuu jotenkin turhalta valittamiselta kun asiat kuitenkin pääasiassa ovat todella hienosti.

Jotenkin ristiriitaista, mutta sellaistahan kaikki on. Pitää valita puoli ja itse lienen valinnut jonkinlaisen positiivisen realismin. Ehkä välillä jopa liian tiukasti, sillä siitä poikkeavat aatokset suljen helposti mielestäni tai käännän uuteen suuntaan. Ehkä pitäisikin välillä ylittää raja ja hermostua väkevämmin.

Italiassa yksi parhaista asioista, joita koin oli temperamenttiset ihmiset. Kun joku oli parkeerannut autonsa toisen tielle niin molempien autojen kuskit huusivat hetken toisilleen päät punaisina ja tilanne oli sillä ohi. Sellaista oli jotenkin hieno katsella ja moista kaipaisin itsekin enemmän.

Tänään puran kiukkuni vielä metsään ja löylyyn. Huomenna sitten huudan pään tyhjäksi jos sattuu siltä tuntumaan. Perkele.

Hiljaista iloa

Helpottuneena olo on varsin heikko: huokaisu tyhjentää voimat. Olo on toisaalta pitkästä aikaa varsin rento ja levollinen ja tietynlainen jäykkyys on poissa. Jollain tavoin vain tuntuu, että hyvänkin tuloksen kuulleena pitää kerätä itsensä kasaan ennen kuin jaksaa taas jatkaa taistelua. Hoito ei tästä helpotu tai muutu vaan samoilla mennään kuin tähänkin asti. Ehkä sivuoireet ovat parilla viime kerralla hieman helpottaneet, mikä on tuonut lisää toiminnallisia päiviä hoitojen väliin ja muutenkin jaksamista. Saman soisi toki tulevaisuudessakin jatkuvan ellei keho sitten ala jo väsyä jatkuviin tiputuksiin. Mutta sitä nyt lienee tässä kohtaa aivan turha miettiä vaan mennä hoito kerrallaan kuten tähänkin asti.

Kontorollin tulos lämmittää mieltä aatoksistani huolimatta. En osaa siitä sen suurempaa meteliä pitää tai lippuja liehutella sen vuoksi, mutta kyllä se tuo hommaan huomattavasti lisää puhtia. Ja kaipa sitä välillä saa huokaista itsensä tyhjäksi ja hetken levätä. Pitää pienen tauon ja jatkaa ottelua taas kotvasen kuluttua. Nyt lienee varsin otollinen hetki siihen.

Kierros numero kuusi

Eilen ei puhelin soinut. Tällä kertaa tosin toivoin sen soivan, sillä hoitaja oli luvannut lääkärin soittavan kontrollikuvauksen tuloksista. Ilta meni hieman mietteliäissä tunnelmissa, vaikka yritin asiaa olla sen enempää ajattelematta. Vastaus oli kuitenkin jo niin lähellä, että se tuntui varsin hankalalta. Onneksi uni kuitenkin tuli ja sitä myöten uusi aamu.

Tänään hoitaja sitten luki lääkärin saneleman vastauksen minulle ja sain vihdoin huokaista helpotuksesta: kaikki oli kuten pitääkin. Alku vuodesta löytyneet pesäkkeet olivat kadonneet tai ainakin pienentyneet huomaamattomiksi ja kuvat noin muutenkin kunnossa. Kattavan raportin kuulen seuraavalla lääkäri käynnillä jos haluan tietää, mutta tässä kohtaa tämä tieto riittää loistavasti. Ja kyynelhän siinä sitten lopuksi vierähti. Ei voinut mitään.

Jos kaikki jatkuu samaan malliin niin tänään ollaan sitten yhtäkkiä jo hoidon puolessa välissä. Ei oikein jaksa vielä ymmärtää, sillä sen verran tämän päiväiset sytostaatit veivät taas voimia. Näillä uutisilla kuitenkin jaksaa hienosti eteenpäin ja taistella taas tulevat neljä viisi päivää ennen olon normalisoitumista.

Rakkaudella.

Olemisen sietämätön keveys

Viime viikolla vaihdoin kesärenkaat. Asia ei sinänsä liity sairauteeni, paitsi siltä osin etten vaihtanut. Isä vaihtoi ja veli kantoi renkaita varastosta autolle ja takaisin. Itse jaksoin juuri ja juuri pyöritellä talvirenkaat suojapusseihin ja merkitä ne teipillä.

Tilanne on viime aikoina ollut varsin tavanomainen: eilen katselin kun luonamme käymässä olleet ystävät kantoivat autotallista pihakalusteet takapihallemme ja itse vain olla ihmettelin. Tosin nykyään pelkässä olemisessa ja ihmettelyssäkin on jo sen verran hommaa, että olen päätynyt ajattelemaan sen tämän hetkiseksi päätyökseni. Kelalta saan hommasta saman verran kuin heikoimmin palkatuista pätkätöistä millaiseksi tämän toivon jäävänkin.

Tässä olemisessa ja jaksamattomuudessa yksi vaikeimmista asioista on juuri kykenemättömyys tehdä ja osata antaa asioiden vain olla. Kaikkia asioitahan ei noin muutenkaan tarvitse hoitaa, mutta ne mitkä pitää täytyy monesti antaa jonkun muun tehtäväksi. Pitää oppia ottamaan apua vastaan välillä varsin pieniinkin askareisiin, joiden suorittamista joutuu sitten itse seuraamaan vierestä.

Omalle luonteelleni ei vain koskaan ole ollut kovin helppoa katsella kun muut tekevät. Aina on pitänyt mennä osallistumaan tai ainakin kysymään voiko olla avuksi. Sairauden myötä asiasta on kuitenkin pitänyt antaa periksi ja antautua autettavaksi. Tiedä sitten mikä siinäkin haraa vastaan, sillä jos vain ajattelee mitä itse tekisi samanlaisessa tilanteessa vastaus olisi täysin selvä ja samanlainen kuin ystävillämme.

I Like Zofran

Viimeisen hoitokerran jälkeen sain uuden pahoinvoinninestolääkkeen (Zofran), joka on toiminut edellistä lääkettä (Primperan) huomattavasti paremmin. Vaikka hoitokerta itsessään oli jotenkin ahdistava (kättä särki, vilutti ja oli muutenkin huono olla) on lääke pitänyt kuvotuksen varsin kiitettävästi loitolla. Myös pää ja ajatukset ovat pysyneet ensiksi käyttämäni pillerin sivuoireita huomattavasti selkeämpinä.

Voisi sanoa, että välillä oloni on ollut jopa lähes normaali. Tässä kohtaa normaali ei tosin tarkoita sitä tavanomaista oloa, joka minulla oli vaikkapa viime kesänä ennen epämääräisen kuumeilun alkamista vaan ennemminkin tilaa, jossa pystyy oma-aloitteisesti tarttumaan askareisiin ja viemään ne alusta loppuun. Tilaa jossa tuoksut pysyvät tuoksuina ja ajatukset arkisina.

Arkisten ajatusten väliin tuppaa vain välillä ikävästi tunkemaan loppuviikosta tulevat kontrollikuvauksen tulokset. Toisaalta jos uskoisi lääkäriä ja uskaltaisi omasta olosta jotain ennustaa niin ehkä niistä ei kannattaisi sen enempää huolta kantaa. Ja ehkäpä en nyt kannakaan vaan menen pihalle paistavaan aurinkoon istuskelemaan ja katsomaan kun lapset leikkivät jotain missä kiivetään kepit kädessä leikkimökin katolle ja pallo lentää.

Väliaikakatsaus

Huomenna on tiedossa yhdenlainen totuuden hetki eli PET-kuvaus, josta nähdään onko tähän mennessä annetuista sytostaateista ollut hyötyä vai pitääkö keksiä jotain muuta. Lääkäri kyllä vakuutteli moneen kertaan, ettei asiasta tarvitse olla huolissaan ja että kontrollilla lähinnä vain varmistellaan kaiken menneen todellakin niin kuin on pitänyt. Pakko kuitenkin myöntää, että vakuutteluistakin huolimatta jonkin verran jännittää.

Kuvaus itsessään ei ole kummoinen tapahtuma verrattuna moneen muuhun tutkimukseen. Aluksi suoneeni tuutataan radioaktiivista merkkiainetta ja sen leviämistä kehoon odotellaan noin tunnin verran. Sen jälkeen siirrytään kuvaushuoneeseen ja siellä minut pakataan kapealle levylle, jota sitten kuvaustilanteessa liikutellaan edestakaisin PET-laitteen noin 70 cm halkaisijaltaan olevassa aukossa. Kuvaus kestää noin puolituntia ja sen jälkeen homma onkin jo ohitse.

Ensimmäisellä kuvauskerralla vuoden alussa hoitaja muisti kertoa, että loppupäivän aikana kannattaa juoda paljon, jotta merkkiaine poistuisi kehosta nopeammin. Sen sijaan hän meinasi unohtaa kertoa, ettei samana päivänä kannata ottaa pieniä lapsia syliin, jotta he eivät saisi säteilyä itseensä. Myös vaimon halaamista suositeltiin välttämään kun kerroin hänen olevan raskaana. Ihan kiva.

Tuloksista tosin kuulen vasta viikonpäästä torstaina, jolloin lääkäriryhmä kokoontuu käsittelemään kuviani. Siihen asti pitäisi keksiä jotain muuta ajateltavaa.

Viides erä

Tänään ei gongi soinut keskeytyksen merkiksi, joten huomenna alkaa viides erä herra Hodgkinia vastaan. Olo on tällä hetkellä kohtalaisen normaali perusväsymystä ja pientä flunssan poikasta lukuunottamatta. On vain jotenkin hankala koittaa asennoitua huomisesta alkavaan viikon mittaiseen huonoon oloon kun pitkästä aikaa jaksaisi taas puuhastella kaikenmoista ilman että päässä surraa tai mahassa kiertää.

Jo pelkkä ajatus siitä, että sisälleni tiputetaan melkein litra erilaisia myrkkyjä, siltä ne sivuvaikutustensa vuoksi tuntuvat, saa vatsan vääntelemään. Olen yrittänyt ajatella sytostaatteja jonain parantavana nektarina, joka hoitaa kehoani ja tuhoaa siellä asuvan pahan. Olen myös miettinyt salpaajia suoniin lähetettävinä pieninä kehon torjuntajoukkoina kuten sarjassa Olipa kerran elämä. Mutta keho tuntuu muistavan eikä mielikuvista ole ollut toivottua apua.

Ehkäpä uudesta pahoinvoinninestolääkkeestä löytyy paremmat tehot ja vähemmän pään sekaisin pistäviä aineksia, jotta seuraavalla kerralla mielikuvat myrkystä olisivat hieman laimeammat. No, se jää nähtäväksi ja huomiseen lienee syytä yrittää nyt vain asennoitua huumorilla ja huolet haihduttavalla musiikilla.

Sää jatkuu

Kuten se tekee jokaisessa säätiedotuksessa uutisten jälkeen. Sää on ehkä maailman mielenkiinnottomin asia, jota siitä huolimatta vatvotaan ja analysoidaan luultavasti enemmän kuin mitään muuta asiaa. Tässä sohvalla lähes kaikkina päivinä istuskellessani olen ehkä jopa hieman oppinut ymmärtämään tuota melkein vaalikeskustelujakin tylsempää puheenaihetta. Varsinkin viikkoina kun ei jaksa postilaatikkoa pidemmälle on ulkona taajaan vaihtuva ilma päivän lehden kanssa usein ainoa perheen ulkopuolinen kohtaaminen. Jos joku katkaisisi nettiyhteytemme ja alkaisi laittaa aamuisin itse tekemäänsä lehteä postiluukkuumme niin minulle voisi luultavasti syöttää maailmasta mitä tahansa tietoa ja uutisia. Vaikka, että sää ei enää kohta jatkukaan.

Sohvalla istuskellessa näkee myös miten lumiraja vetäytyy seinän vierestä kohti pihaa ja  paljastaa altaan vetistä nurmikkoa. Eron voi havaita päivittäin, vaikka mitta ei montaa senttiä olekaan. Muutenkin monet sääilmiöt ovat tulleet sohvan ja jaksamattomuuden myötä tutuiksi ja niitä on välillä havainnoinut ihan lapsen innolla. Sateen vaihtuminen hiljalleen käsittämättömän isoiksi loskalapasiksi ja niiden läiskähtely piha-aitaamme on ollut yksi varsin mielenkiintoisista ja tämän kevään myötä usein toistuneista prosesseista. Siitä tosin ei kavereiden kanssa saa juttua tovia pidemmäksi, jos nyt siksikään.

Sään sohvatohtorin teoriakokeen sekä käytännönkokeen aiheesta: "pihajään rakenteen analysointi tohveleiden pohjalla" suorittaneena haluan lopuksi sanoa, että minun puolestani nyt on kevät. Siitä vielä todisteena lopputyötäni varten kuuvamani video.

Neljän päivän kankkunen

Pää on tahmeaa siirappia ja tuoksut ovat muuttuneet hajuiksi. Leivänpaahtimesta pomppaava paahtoleipäkin saa melkein oksentamaan etovan pullamaisen tuoksunsa takia. Otsikoita enempää on turha koittaa lukea, saati kirjoittaa. Pää ei anna periksi. On annettava itse, laitettava silmät kiinni ja otettava mahdollisiman hankala asento, johon ei normaalioloissa voisi kuvitellakaan nukahtavansa. Sellaiseen asentoon tällaisessa olossa nukahtaa jostain syystä parhaiten.

Mietin, että kun tämä krapula loppuu niin tilaan pitsan. Oikeasti en pysty miettimään mitään. Korkeintaan sitä, että koska tämä loppuu ja pystyn taas toimimaan.

On siinä ja siinä lisääkö levottomuus levottomuutta vai onko siitä apua. Radio Aallolta luukutetut rokit tuntuvat hetkittäin jopa selventävän ajatusta, mutta pidemmän päälle palauttavat lähtökuoppiinsa. Lasten päättämättömyys tai mitä ikinä tuo kiivas sanojen vaihtaminen onkaan tuntuu kestämättömältä. Ja ehkä juuri siksi niin hyvältä, että se todellakin tuntuu. Se ei ole vain jotain horisontissa kelluvia ääniä vaan pään läpi porautuvaa kinaamista. Tuntee, että on kaikesta huolimatta elossa.

Suunnilleen ensimmäisenä ateriana hoitojen jälkeen eilen illalla syömäni keitetyn kananmunan siivut olisivat voineet olla suoraan Chez Donimiquen alkupalalistalta. Sen verran leuka tärisi kun pistelin niitä haarukalla suuhuni ja join makeaa granaattiomenamehua päälle. Fiilis oli suunnilleen sama kuin lyhyen paaston lopuksi nautittu lusikallinen perunamuusia ja omenaraastetta: ruuasta ei voinut arvata nautintoa. Sytostaattikrapulakin oli jo lähes voitettu. Tämä päivä on mennyt vielä pienissä punaviinihuuruissa pyöriessä, mutta jos uskaltaisin veikata niin arvelisin, että huomenna voisi maistua vihdoinkin se pitsa.

25 prosenttia suoritettu

Tai kukaanhan ei tiedä montako kertaa sytostaatteja oikeasti pitää käydä ottamassa ja mitä kaikea muuta siihen päälle, mutta jos mennään tämän hetkisellä yläkantilla niin yksi neljäsosaa olisi nyt takana. Ja vaikka edessä on vielä ties montako kertaa niin askel kerrallaan sitä pitkääkin matkaa taivalletaan. Pieni paalu tähän paikkaan lienee siis ihan oikeutettu. Onpahan sitten jotain mistä tarrata kiinni jos alamäki alkaa ja jotain mitä vasten peilata tulevia jaksoja. Oli niitä sitten kolme, neljä tai seitsemän.

Tämän kierroksen pahoinvoinninestolääkettä:

Reikiä nolla (pieniä voittoja, osa 2)

Tänään kävin kaksi kertaa lääkärissä ja puheterapeutin luona. Kohtalainen saldo yhdelle päivälle, sanoisin. Ensimmäinen lääkäri leikkasi kaksi kuukautta sitten koepalan välikarsinastani ja tarkisteli nyt leikkauksen seurauksena tulleen lievän äänihuulihalvauksen vointia. Ei kuulemma muutoksia. Ei niin hyvään kuin pahaankaan.

Koska hermoni eivät halua parantua itsestään sain tänään puheterapeutilta omituisia harjoituksia käheän ääneni normalisoimiseksi. Yhdessä harjoituksessa joudun puhaltelemaan lasiputkella pakasterasiassa olevaan veteen ja päästelemään erilaisia booo-äänteitä. Pääasiassa vettä pärskyy ympäriinsä ja naurattaa, mutta terapeutti vakuutteli siitä olevan ihan oikeasti hyötyäkin. Ja kyllähän se jossain tuolla kurkussa tuntuukin. Tuloksia nähtäneen muutaman viikon päästä, vaikkei takeita niiden näkymisestä tai oikeammin kuulumisesta voida antaakaan.

Kolmas lääkinnällinen kohtaaminen oli hammaslääkäri. Käynnin aiheutin suurilta osin ihan itse, vaikka syöpäosaston lääkäri asiaa suosittelikin asiaa kysyessäni. Siis, että kannattaa tarkistuttaa hammaskalusto ja selvittää tarvitseeko mahdollisesti tehdä jotain isompia operaatioita hoitojen aikana. Joita ei sitten kuulemma välttämättä pystyttäisi juuri hoidoista johtuen edes tekemään. No, kaipa siinäkin jokin logiikka oli, mutta pääasiassa kävin lääkärissä vain oman mielenrauhani takia. Toki pienellä riskillä, sillä olisihan tulos voinut olla montakin reikää.

Pieniä voittoja (osa 1)

Lääkäri soitti tänään ja kertoi veriarvojeni olevan kunnossa. Jopa valkosolut olivat nousseet viitearvojen yläpuolelle. Ei paljoa, mutta sen verran, että saan olla tyytyväinen eikä tarvitse surkutella itsensä pistelyä. Torstain verikokeidenkin voisi tämän varjolla kuvitella olevan kuten pitää ja sitä myöten hoitojen säännöllisen jatkon turvattu ainakin taas täksi kerraksi. Sitä tosin sopii ihmetellä vasta torstaina ettei tule kuviteltua liian korkeata kompastuskiveä jos hoitaja sitten soittaakin.

Että sellaista.

Flunssan pukkas

Olen jostain syystä halunnut uskotella itselleni, että kun sairastaa yhtä tautia ei toista voi enää saada. Ainakaan kovin herkästi. En tiedä miksi olen huijannut itseäni tuolla ajatuksella, sillä olenhan varsin hyvin tiennyt ettei asia todellakaan ole niin, varsinkaan nyt kun puolustus on ajettu alas ja pois pelistä.

Niinpä minä sain sitten flunssan. Mitäpä tuosta, olisin aikaisemmin miettinyt. Pari päivää niistää ja ottaa hieman rauhallisemmin niin siinäpä se. Täytyy toivoa, että nyt edes tuo parin päivän ennustus pitäisi kutinsa, sillä tällä hetkellä viatonta flunssaakin tuntuu varsin raskaalta potea kaikkien muiden oireiden keskellä. Vakavuusastekin tuntuu olevan eri luokkaa kuin normaalisti, sillä jo pienestä kuumeesta joutui verikokeisiin ja sairaalaan lääkärin pakeille. Maanantaina vielä verikoekontrolli ellei kuume sitten nouse uudestaan viikonlopun aikana ja pidä mennä jo aiemmin.

No, nämä ovat näitä. Ei vain jaksaisi. Niin kuin ei jaksaisi enää tuota luntakaan. Onneksi se kuitenkin aina tällaisina päivinä muuttuu pisara kerrallaan vedeksi ja nakertaa etupihamme jäämattoon asfalttipuroja, joista voi sitten pikkuhiljaa lohkoa rautakangella maata näkyviin. On myös kivaa, että yöllä siirrytään taas kuin ilmaiseksi tunti lähemmäs kesää. Se ei ole paljon, mutta sen verran kuitenkin, että iltaisinkin pääsee vielä ulos jos aamulla ei ole jaksanut. (Rehellisesti sanottuna en kyllä ymmärrä miksi ihmisiä kiusataan tuollaisella muinaisjäänteellä kuin kesäaika. Kaikesta ei kuitenkaan jaksa aina murista, vaan joskus on vain mukavampi keksiä hölmöistäkin asioista jotain hyvää.)

Siinä mielessä kyllä ihan hyvä vuodenaika sairastaa kun luontokin aurinkoa kohti kurottavilla kätösillään lääkitsee ja hellii talven pimeydessä ja epätietoisuudessa ryvettynyttä mieltä.

Yöpukupäivä

Vaikka arjen askareet ovat sairauteni takia muuttuneet niin jonkinlainen perusrytmi niissä näyttää kuitenkin säilyneen. Sen verran oudolta tuntuu edelleen olla kokopäivä yöasussa ja käydä hakemassa lapset päiväkodista harmaissa collegehousuissa. Kaipa päivittäinen aamupalalle nouseminen ja vaatteiden päälle pukeminen ovat osa yhdenlaisia arjen hallintayrityksiä. Ainakin itseäni säänölliset rutiinit helpottavat ja luovat arkisen tunnelman asioiden rullatessa.

Odotellessani viisi kuukautta syytä taudilleni heräsin joka päivä lasten kanssa aamupalalle ja lähes yhtä usein vein heidät myös tarhaan. Yhtä hyvin olisin voinut jäädä sänkyyn ja maata siellä puoleen päivään, syödä myöhäisen aamiasen ja illalla katsella elokuvia aamutunneille. Jostain syystä se vaan ei tuntunut hyvältä vaihtoehdolta. Tuntui paremmalta pitää rutiinit kasassa ja tehdä poikkeuksia tarpeen mukaan kuin rikkoa toimiva rakennelma ihan vain koska siihen olisi sattunut olemaan mahdollisuus.

Tasaisella tahdilla pompahteleva arjen rytmi auttaa itseäni myös paremmin ymmärtämään omaa vointiani: kun arki ei pyöri enää ponnistelematta kuten ennen on olossa tapahtunut muutos väsyneempään ja tietenkin toisinpäin. Joku voi miettiä, että luulisi tuon nyt tajuavan muutenkin, mutta ainakin itse tarvitsen tässä varsin vieraassa olossani asioille jonkinlaisia vertailukohtia. Ja tällä hetkellä selkeät rutiinit tuntuvat siihen hyvältä vaihtoehdolta. Ne saavat pidettyä minut myös siinä uskossa, että vointini on hieman parempi kuin diagnoosi antaisi olettaa. Vaikka ei aina siltä tuntuisikaan.

Arki rulaa

Ennen oli illat ja viikonloput. Nykyään on aamut ja arki. Sunnuntaissa on parasta, että huomenna on maanantai ja illoissa se, että kohta on taas aamu. Arkisin tuntee, että maailma pyörii jälleen, vaikka itse vain olla möllöttäisi. Aamuissa taas on sellaista kasvun voimaa, että tästä lähtee, vaikka itsellä ei mihinkään lähtisikään. Olennaisinta lienee kuitenkin mahdollisuus. Ei niinkään se voiko vaiko eikö.

Tällä hetkellä tärkeintä tuntuu olevan, että arki pyörii ja minä siinä mukana. Lapset ovat tarpeineen tähän tarkoitukseen todella oiva moottori. Samoin on taloutemme pienin yksilö, jonka syntymäajankohtaa viime vuoden lopussa hieman epäilin. Mietin, että voisiko lapsi enää huonompaan hetkeen syntyä, vaikka silloin ei ollut vielä aavistustakaan tulevasta diagnoosistani. Syntymän jälkeen ajatukset kääntyivät kuitenkin täysin ylösalaisin. Hetki oli luultavasti sittenkin yksi parhaista: pahoinvointia estämään määrätty Primperan ei pärjää tehoissa suoraan silmiin tuijottavalle pienelle hymypojalle, eikä monen tuhannen kappaleen iTunes-kirjastosta ole helppoa löytää kilpailijaa iloiselle jokeltelulle.

Kolmas kerta

No niin, no. Torstait säilyivät, ainakin taas toistaiseksi. Lääkärini oli kollegoidensa kanssa päättänyt olla välittämättä viitearvoista, jotta hoidot saataisiin etenemään ja sytostaatit annettua eilisistä puheista huolimatta. Ja hyvä niin. Pääsipä taas askeleen eteenpäin ja samaan tuttuun kalenteriin, jonka ehdin melkein kääntää jo uuteen järjestykseen.

Hoitokerta oli lähestulkoon edellisen kaltainen. Tällä kertaa hoitoni alkoi yllättävästä perumisen perumisesta johtuen sen verran myöhään, että lopulta istuin hoitohuoneessa yksin seitsemän hoitajan kanssa. Siinä oli lämmin ja turvallinen olo kun viimeinen pussillinen kirveli kättä suoneen tippuessaan ja hoitajat keskustelivat viikonloppusuunnitelmistaan.